Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
Tarinat


Täällä tapahtuu tämän sivuston ydintarkoitus! Tarinoiden kirjoittaminen!
Vieraskirja  1  2  3  4  5  > [ Kirjoita ]

Nimi: Tähtikissa

28.05.2020 12:23
Korppipentu - Taivasklaani

Korppipentu käänsi päänsä kohti Laululintua ja väänteli naamansa vihaisen näköiseksi. Hän nosti toisen etutassunsa ilmaan ja maukui tuohtuneena: “Olette hiirenaivoja, jos luulette, etten ymmärrä olevani puutteellinen.” Vanhemmat kissat pysyivät hiljaa, kun korpinmusta pentu pudisteli päätään. “En kuitenkaan aio klaaninvanhimmaksi ryhtyä”, hän maukui hiljaa. “Jos voisin olla soturi, olisin, mutta en voi, niin olen sitten yrttiaivo-ketunläjä.” Ilmassa leijui Laululinnun loukkaantuneisuus ja epäusko sekä isäkissan häpeä. Korppipentu kääntyi mielenosoituksellisesti poispäin aikuisista. “Tai voittehan te jättää minut ketuillekin.”
“Kuule Korppipentu, et sinä voi puhua noin tai sinut jätetään oikeasti ketuille”, isäkissa maukui lempeästi. Korppipentu huokaisi. #En minä tässä mitään lempeyttä kaipaa! Haluan vain olla normaali!# “Kun sinusta tulee parantaja, sinua kunnioitetaan.”
“Parantajat voivat puhua Tähtiklaanin kanssa ja tulkita merkkejä”, Laululintukin yritti. Se ei Korppipentua vakuuttanut. #Kuka nyt haluaa kuolleille puhua?# sokea pentu ihmetteli edelleen raivoissaan ja tuohtuneena. Hän nousi tassuilleen ja asteli hitaasti kohti pesän suuaukkoa.
“Yritä ymmärtää, rakas tyttäreni”, isäkissa anoi vielä, mutta Korppipentu ei heilauttanut korvaansakaan moiselle avuttomuudelle. Ei kukaan häntä rakastanut, ei edes isäkissa.

Korppipentu makoili aukion laidalla. Oli jo melkein aurinkohuippu ja Sinitaivas oli juuri lähettänyt Hiiliturkin ja Lieskahännän, isäkissan, metsästämään. Naaraan pentuetoverit peuhasivat oppilaiden pesän edustalla, mutta nuointa pentua ei ollut kutsuttu mukaan. Ei sillä, että Korppipentu tahtoisikaan. Tämän päivän aikana oli tapahtunut jo aivan liikaa ymmärrettävää pienille pennun aivoille. Korppipentu alkoi hiljalleen hyväksyä puutteellisuutensa ja sen, että hän tulisi olemaan joko hyödytön kissa tai hyödytön parantaja. Kumpikaan ei houkutellut pensaiden varjossa huomaamattomana makaavaa naarasta.
“Pilvitähti!” kuului epätoivoinen ulvahdus. Korppipennun korvat nousivat pystyyn. Tästä saattaisi seurata vielä jotain kiinnostavaa. Hän tunsi aukiolla vallinneen leppoisan tunnelman vaihtuneen hermostuneeksi supatukseksi.
“Mitä on tapahtunut, Kaunotassu?” kuului arvovaltainen ääni, joka sai aukion jokaisen äänen kuolemaan yhtä nopeasti kuin hiiri soturin hampaissa. Kaunotassuksi kutsuttu kissa, joka oli äskettäin saapunut leiriin, mutisi jotain kaksijaloista ja Sinitaivaasta. Muusta pentu ei saanut selvää, oppilas oli kaukana ja puhui todella hiljaa.
“Pystytkö kertomaan, mitä on tapahtunut?” Laululintu kysyi. Hänen äänensä kuului
Kaunotassun suunnalta, joten Korppipentu arveli tämän menneen hoitamaan oppilasta.
“Minä ja Sinitaivas olimme rajapartiossa. Kiersimme reviirin takarajaa, kun näimme yhtäkkiä kaksijalkoja. Ne saivat Sinitaivaan napattua.” Pilvitassun suusta pääsi epätoivoinen mouraisu. “Ne eivät kuitenkaan lähteneet kauas”, Kaunotassu lisäsi.
“Meidän on pelastettava Sinitaivas, ja minä tarvitsen sitä varten uusia oppilaita. Pörröpentu, Tummapentu ja Lehtipentu!” Pilvitähti ulvaisi. Korppipennun mieli mustui entisestään. Päällikkö ei ollut maininnut häntä, joten ehkä hän olisi ikuisesti pentu.

//Jatkan
//Saanko päättää Pörrön, Tumman ja Lehden mestarit?

Nimi: Tähtikissa

03.05.2020 14:00
//Korppi on sitten mun eka sokea kissa jolla ikinä kirjoitan, että tökeröä tekstiä tulossa//

Korppipentu - Taivasklaani

“Tulisit nyt, rakas pikkuinen. Voisin esitellä sinulle leiriä, kun et ole kerran sitä vielä nähnyt”, isäkissa yritti saada Korppipennun mukaansa aukiolle. Naaras kuitenkin vain makasi maassa itsepäisenä. Ei isäkissaan voinut luottaa, vaikka hän sanoikin olevansa isä.
“En”, pentu murahti. Hän tunsi metsältä tuoksuvan isäkissan hännän koskettavan lapojansa. “Älä koske”, hän murahti. “Mene pois, haluan olla yksin.” Isäkissan loukkaantuminen paistoi läpi. Korppipentu murahti. #Enhän minä häntä huvikseni loukannut, mitäs tuli loukkaantumaan!# naaras ajatteli. Korppipennun kauhuksi hän tunsi hampaat niskanahassaan ja hetken päästä hän nousi ilmaan. Hän alkoi mouruta ja heiluttaa raajojaan, kun isäkissa kantoi hänet ulos pentutarhasta. Sen kyllä tuntui, kun pentutarha vaihtui aukioon. Korppipentu ei edes tiennyt, että missään voi olla näin avointa ja ilma näin raikasta. Äänien ja tuoksujen paljous mykisti pennun.
“Oletko sinä Hämykukan pentu, se, jonka Pörröpentu tänään mainitsi?” joku kissa kysyi ystävällisellä äänensävyllä. Naaras tuoksui hiukan metsältä ja mullalta. Korppipentu ynähti ja isäkissa laski hänet maahan.
“Olen. Isäkissa kantoi minut tänne pentutarhasta tutkimaan leiriä”, naaraspentu tuhahti. Isäkissa kehräsi kuullessaan nimensä. Korppipentu kuuli kiltin naaraan kehräävän myös.
“Isäkissa on isäsi Lieskahäntä. Minä olen Sulkaraita. Tahtoisitko nähdä parantajan pesän? Tarkoitan siis... ömh… kokea… tai siis kun et voi nähdä toisin kuin muut”, naaras esittäytyi ja esitteli isäkissan. Korppipennun mielessä kissa oli kuitenkin yhä isäkissa. Naaras hämmentyi Sulkaraidan sanoista.
“Mitä näkeminen on? Miksi minä en voi tehdä sitä? Olenko minä sen takia puutteellinen niin kuin emo sanoo?” Korppipentu kysyi hämmentyneenä. Sulkaraidasta huokui sääliä. “Älä sääli minua!” pentu ärähti.
“Niin, mutta kun siis asia on niin, että me kaikki muut näemme pentutarhan, toisemme, kaiken. Sinä näet vain mustaa. Vain Tähtiklaani tietää, miksi sinulle on langennut synnynnäinen sokeus”, Sulkaraita maukaisi. Korppipentu luimisti korvansa. #Siksi emo ei anna minun tehdä mitään! Hän vihaa minua syystä. Kyllä minäkin vihaisin kissaa, jonka Tähtiklaani on kironnut!# Korppipentu ajatteli vihaisena. “No, pieni, haluaisitko tulla kanssani parantajan pesään?” Sulkaraita kysyi vielä sääliä äänessään.
“Kuule säälikissa, minua ei kiinnosta mitkään parantajan pesät. Haluan takaisin pentutarhaan ja pysyä siellä”, Korppipentu ärähti ja valitsi umpimähkään yhden suunnan. Se ei ilmeisesti ollut oikea, sillä isäkissa murahti ja otti taas häntä kiinni niskanahasta. Korppipentu tunsi lentävänsä vähän matkaa isäkissan hampaissa ja laskeutuvansa sitten maahan jälleen jonkun kissan eteen.
“En koskaan opi suunnistamaan leirissä, jos kannat minua paikasta toiseen”, pentu murahti hiljaa. Isäkissan häntä kosketti hänen korvaansa.
“Mitä, pikku tyttäreni? Tämä tässä on Laululintu. Hän on klaanin parantaja. Olemme nyt parantajan pesän suulla. Tahdotko mennä sisään?” isäkissa maukui. Laululinnuksi esitelty kissa tuoksui vahvasti kasveille. Korppipentu arveli, että pesässäkin tuoksui kasveille, sillä tämä oli kuitenkin parantajan pesä.
“En halua, mutta sinä minut sinne kuitenkin kannat, jos yritän lähteä. Osaan minä kävellä, en ole siltä osin puutteellinen”, naaras maukaisi häntä pystyssä. Isäkissa ja parantajakissa kehräsivät. #Ei minua saa pilkata!# naaraspentu ajatteli. Korppipentu pörhisti karvansa ja astui varovasti sisään pesään. Hetken ajan ainoa asia, jonka hän aisti, oli yrttien tuoksu. Koko pesä tuoksui monelle erilaiselle kasville. Korppipentu nyrpisti nenäänsä joillekin kirpeille tuoksuille.
“No, mitä tykkäät?” parantajakissa Laululintu kysyi. Sokea pentu kohautti lapojaan.
“Tuoksuu yrteille”, hän tokaisi ja kehräsi pienesti. Alkuhämmennyksen jälkeen yrttien tuoksu ei enää vallannut koko kehoa ja Korppipentu pystyi tutkimaan ympäristöään. Nurkasta tulvi voimakas sammalen ja Laululinnun tuoksu, joten naaras arveli siellä olevan parantajan sammalpeti. Pesän takaseinustalla tuoksui voimakkaasti yrteille, siellä niitä varmaan säilytettiin. Kun Korppipentu käveli seinän luo ja kosketti sitä etukäpälällään, hän tunsi kylmän kivipinnan, jossa oli halkeamia, joissa oli yrttejä.
“Hän on täällä kuin kotonaan”, kuului isäkissan kuiskaus. Korppipentu arveli, että hänen ei olisi tarkoitus kuulla sitä, joten hän jatkoi varastojen tutkimista. Naaras nousi takajaloilleen ja haisteli yrttejä koloista. Yksi tuoksui pistävältä, toinen huumaavalta, kolmas makealta, neljäs voimakkaalta ja viides kirpeältä.
“Hyvä niin, sillä hänen on tultava parantajaksi, koska hän ei voi olla soturi. Jos hän ei ole parantaja, hän on vain taakaksi klaanille”, Laululintu kuiskasi. Korppipentu romahti maahan säikähdyksestä. #En voi olla soturi? Miksi? Senkö takia, että olen puutteellinen?# hän ajatteli. Vanhemmat kissat tulivat juoksujalkaa hössöttämään hänen ympärilleen.
“Mitä kävi?” isäkissa kysyi. Korppipentu ravisteli sammalen turkistaan isäkissan ja parantajakissan päälle.
“Kaaduin. Mitä ihmeellistä siinä on?” hän ärähti ja piiskasi hännällään kiihtyneenä. #Mitä minä kaikkia niin kiinnostan? Tappaisivat minut, jos kerran olen vain taakaksi.# Isäkissa nuoli hänen niskastaan sammalhippusia.
“Ei mitään, kunhan olet kunnossa”, isäkissa maukaisi. Korppipentu kääntyi vihaisena kohti isäkissaa ja parantajakissaa.
“Miksi toit minut tänne heti? Miksi en voinut mennä vaikka soturien pesään?” naaras vinkaisi. Sääli huokui kummastakin vanhemmasta kissasta. Korppipentu pörhisti karvansa. #Eivät edes uskalla kertoa minulle suoraan, vaikka uskaltavatkin supista selkäni takana!# hän ajatteli.
“No kun Korppipentu, asia on niin”, Laululintu aloitti takellellen. Korppipentu istuutui odottamaan naaraan tunnustusta.

//741 sanaa

Vastaus:

Ihanasti kirjoiteltu, 35kpt! :3

Kirsikka

Nimi: Usva123

01.05.2020 20:16
Iltapentu, Jokiklaani

Heräsin kun veljeni tökki kylkeäni käpälällä. Haistoin Kipinäpennun innokkaan tuoksun. Nuosin ja inahdin:
“Mitä nyt?”
“Voitko avata silmäsi?”, hän kysyi anovasti.
“En minä vain voi päättää milloin silmäni suostuvat avautumaan!”, sanoi tuohtuneena.
“Mitä täällä tapahtuu?”, kuului emomme ääni.
“Kipinäpentu sanoo että minun pitää avata silmäni!”, valitin.
“Kipinäpentu, sinä tiedät että silmiä ei voi avata pelkästää tahtomalla. Silmät avautuvat sitten kun Iltapentu on valmis ne avaamaan.”, sanoi emomme rauhallisesti. Kipinäpentu vaikutti siltä että voisi vielä väittää jotain vastaan mutta ei sitten väittänyt. Kuitenkin piän hän huudahti säikähtäneesti:
“Kettu!”
“Apua missä?!”, huusin peloissani ja yritin avata silmäni. Sitten ne avautuivat ja niihin tulvi valoa. Kun näkymä oli selkeytynyt huomasin että missään ei näkynyt kettua, eikä haissut. Emomme oli nukahtanut uudestaan.
“Jes, se toimi!” Kipinäpentu huudahti.
“Mikä?”, kysyin ja siristin silmiäni.
“Että avaisit silmäsi!”, hän vastasi.
“Eikö sitä kettua siis olekkaan?”, kysyin ja aloin aavistaa mistä oli kyse.
“Ei. Sanoin vaan niin että avaisit silmäsi.” Kipinäpentu paljasti ilme mahdollisimman viattomana.
“Sinä senkin!”, murisin ja syöksyin mustavalkoisen veljeni kimppuun. Tarrasin kiinni tämä kyljistä ja tämä minun. Kierimme pentutarhan pohjalla ja läimin melko hellästi veljeäni. Tämä oli kuitenki minua isompi ja tämä oli ollut kauemmin silmät auki. Kipinäpentu painoi minut maahan ja valmistautui läimäyttämään minua isoilla käpälillään.
“Hei! Ei tapella!”, kuului siinä samassa emoni ääni. Tämä nappasi meidät molemmat kiinni niskahihnasta ja vei sammalpedille. Tämä asetti meidät mahdollisimman kauas toisistamme ja sanoi:
“Nyt syötte ja menette sitten nukkumaan!”
Tottelin emon tiukkaa ääntä ja aloin juomaan lämmintä maitoa. Sitten, vatsa täynnä käperryin emon vatsaan kiinni ja suljin silmäni. Kuulin kuinka Kipinäpentu valitti siitä että ei saanut mennä tutkimaan leiriä mutta kohta äänet loppuivat ja olin unessa.

// 272 nyt tuli kyllä oikeasti pieni XD

Vastaus:

8kp!  Hyvä tarina! Pari virhettä, mutta ei haittaa

Kirsikka

Nimi: Usva123

01.05.2020 20:15
Kipinäpentu, Jokiklaani

Heräsin sisarusteni pienien käpälien potkuihin. Nostin pääni mutta en nähnyt kuin mustaa. En ollut vielä avannut silmiäni koska olin syntynyt vasta päivä sitten. Nousin varovasti seisomaan ja hytisin kun kylmä ilma mitä ei tuntunut emon vatsan suojissa huljui vähitellen ympärilleni. Pörhistin kuitenkin karvani enkä mennyt makaamaan.*Minähän en luovuttaisi ja käpertyisi taas emon lämpimän vastan suojiin.* Otin päättäväisesti yhden huteran askeleen eteenpäin ja sitten toisen. Pian olin jo pentutarhan lattialla enkä enää sammalpedillä. Haistelin ilmaa ja haistoin lähetyvän uuden tuoksun. Myös emoni oli huomannut sen nimittäin tämä oli herännyt ja sanoi minulle:
“Ai sinä oletkin herännyt.”
“Näin on!”, vastasin ylpeänä ja käännähdin nopeasti. Tunsin emosta huokuvan lämmön ja halusin avata silmät ja nähdä kuinka iso tämä oli. Aloin yrittämään silmien avausta ja sitten onnistuin siinä viimein. Kirkas ja sokaiseva valkoinen valo tulvi silmiini ja räpäyttelin niitä että silmät tottuisivat siihen. Kun silmät olivat tottuneet siihen luulin ensin että olin puolisokea nimittäin näin emoni vain suurena mustana kissana mutta sitten näin tämän siniset silmät ja tajusin että emo oli musta. Kuulin nyt askeleet pentutarhan ulkopuolelta vielä paremmin. Entä jos se olisi kettu tai mäyrä? Minä puolustaisin emoa ja sisariani. Hiivin pentutarhan suuaukolle ja jäin vaanimaan. Odotin ja sitten viimein suuri valkoinen korkealla oleva pää tuli näkyviin. Loikkasin sitä päin ja samalla kokovalkoinen keho tuli näkyviin. Tömähdin tämän selkään ja jäin siihen keikkumaan käpälien varassa. Sitten tajusin että tulia oli suurikokoinen kissa. Paljon isompi kuin emo. Tämä ravisti vartaloaan ja minä keikahdin alas maahan ja tämä paino minut hellästi maata vasten suurella käpälällään.
“Kukas sitä yrittää hyökätä suuren Jäävirran kimppuun?”, tämä sanoi ja aloin vapisemaan hiukan pelosta. Mutta sitten tajusin että tuon silmissä ei ollut ollenkaan vihaa tai aikomusta vahingoittaa. Kolli oli huvittunut ja tämän silmistä paistoi lempeys.
“Jäävirta!”, emoni huudahti ja kosketti kollin kuonoa hellästi omalla kuonollaan.
“Kipinäpentu tässä on isäsi Jäävirta.”, emo jatkoi. Katsoi Jäävirtaa ja kiemurtelin tämän käpälän alta. Kolli nosti hiukan käpäläänsä ja nousin seisomaan. Häntäni heilui innosta. Isäni oli tullut katsomaan minua.
“Enkö minä yllättänyt sinut hienosti?”, kysin yrittäen isän saada unohtamaan että olin vapissut hiukan pelosta.
“Oikein hienosti yllätit minut!”, isäni sanoi ja kehräsi.
“Kipinäpentu avasi juuri äsken silmänsä, pentueen vanhin sekä vahvin.”, emoni kertoi ylpeästi. Rintani paisui ylpeydestä.*Emo sanoi että olen pentueen vahvin!*
“Hienoa! Entä muut pennut?”, isä kysyi. Tassutin vanhempieni perässä sisarusteni luo. Kun en ollut vielä avannut silmiäni tunnistin heidät hajusta mutta nyt saisin tietää miltä he näyttivät. Katsoin ensin unissaan tuhisevaa Usvapentu jonka harmaa rinta kohoili unen tahdissa. Tämä vieressä nukkui rauhallisesti kokomusta Iltapentu sekä tummanharmaa Hämypentu. Viimeisenä katsoin Sammalpentua joka tuhisi kovaan ääneen. Tällä oli vaalea kermanvärinen turkki. Kuitenkin tämä vasen takajalka oli oudosti vääntynyt. En sanonut siitä mitään mutta kummastelin sitä silti. Näin pentutarhan melko suuaukolla pienen vesilätäkön. Kumarruin sen ylle ja tutkin kuvajaistani. Mustavalkoinen turkkini oli melko sileä emon sukimisesta ja vihreät silmäni tapittivat tarkasti veteen. Näytin isommalta kuin muut sisareni. Sitten katsoin ulos pentutarhasta. Minä haluaisin mennä tutkimaan leiriä mutta tuntui liian väsyneeltä. Tassutin takaisin vanhempieni luokse jotka tutkivat muita pentuja. Mitään sanomatta kävin emon vatsaan kerälle ja nukahdin.

// 504 sanaa

Vastaus:

20kp! Lisään myöhemmin kun Kipinää en viel lisänny :3

Kirsikka

Nimi: Usva123

01.05.2020 13:09
Mustaruusu, Jokiklaani

Heräsin pieneen kivistykseen vatsassani. Nostin pääni ja murahdin. Pentutarhassa kun odotti pentuja oli melko tylsää. Vähän niin kuin pikkupentu heittelin itsekseni sammalpalloa ja välillä juttelin toisen kuningattaren kanssa.
“Hei!”, Kuulin Jäävirran äänen. Käänsin katseeni kohti pentutarhan suuaukkoa ja näin valkoisen kollin joka roikotti suurta taimenta suussaan. Tämä käveli viereeni ja laski taimenen maahan eteeni.
“Jaetaanko tämä, arvon kuningatar?”, hän kysyi kiusoitellen. Hyökkäsin ja haukkasin palan mehukkaasta taimenesta.
“Miten sinulla menee täällä pentutarhassa?”, kumppanini kumartui viereeni ja kysyi.
“Melko tylsää ja vatsakivut ärsyttäviä.”, totesin. Kumpaanini kehräsi.
“Ihan tosi! Sinä sentään saat taistella ja metsästää!”, huudahdin.
“Totta.”, tämä sanoi edelleen huvittuneesti. Tunsin taas piston vatsassani. Söimme sen enempää puhumatta taimenen loppuun.
“Minun pitää mennä nyt saalistamaan. Pärjäile!”, tämä sanoi syötyämme ja nuolaisi minua poskelle. Katsoin vähän aikaa tämän perään ja käperryin sitten tylsistyneenä makuusialle makaaman.

Heräsin kovaan hetkelliseen kipuun vatsassa. Ähkäisin hiljaa ja koitin nukahtaa. Kuitenkin kipu tuli uudestaan ja kovempaa.*Ehkä pitäisi mennä parantajalle?*. Nuosin ylös ja kipu tuli taas. Ravasin nopeasti parantajalle ja kutsuin tätä:
“Mesisydän!”
“Mitä?”, parantaja työnsi päänsä ulos pesästään ja tämä tuoksui yrteiltä.
“Vatsassa tuntuu kipua pienin väliajoin ja aina vain kovempana. Auts!”, ähkäisin kun tuli taas uusi kipuaalto. Mesisydän vilkaisi minua huolestuneena ja haisteli minua. Sitten tämä kuljetti käpäläänsä vastallani ja tunnusteli sitä.
“Pennut taitavat syntyä nyt!”, hän huudahti.
“Nyt?!”, kysyin jännittyneenä. Mesisydän vain vilkaisi minua ja juoksi edelläni pentutarhalle.
“Käy tuohon makaamaan.”, hän sanoi. Vissiin klaani oli nähnyt tämä ryntäävän pentutarhalle nimittäin isäni, emoni sekä veljeni ryntäsivät heti perässä sisälle pentutarhaa. Emoni vain vilkaisi minua mutta tiesin silti että tämä kysyi että tulevatko pennut nyt. Nyökkäsin. Tämä katsoi minua innon ja huolen sekaisella katseella ja nyökkäsi.
“Nyt kun kerran kaikki olette täällä Kukkasade tiedät omasta kokemuksesta miltä vadelman lehdet näyttävät joten viitsisitkö tuoda niitä? Ja joku teistä etsikää Jäävirta, keppi ja märkää sammalta!” Mesisydän huudahti. Kaikki perheestäni ryntäsivät ulos ja tunsin supistuksen. Ulvahdin ja emoni ryntäsi vadelman lehdet suussaan sisälle.
“Hyvä! Anna ne hänelle.”, parantajamme sanoi tälle. Emoni tarjosi lehtiä minulle ja nielin ne vaikesti. Sitten ryntäsi sisälle isäni joka piti suussaan pitkää ja paksua keppiä. Hän antoi sen minulle ja otin sen suuhuni. Sitten tunsin taas supistuksen. Ensimmäinen karvamytty joka oli mustavalkoinen liukui sammalille. Katsoi sitä hellästi. Mesisydän alkoi nuolla sitä vastakarvaan ja tunsin uuden supistuksen. Purin hampaani kiinni keppiin ja musta karvamytty liukui sammalille. Mesisydän otti sen ja tarjosi lähemmäs emoani. Emoni alkoi nuolla sitä ja katsoi sitä sammalla hellästi. Sitten kuului juoksuaskeleita ja veljeni saapui Jäävirran kanssa pentutarhaan. Sylkäisin kepin pois suustani tervehtiäkseni mutta juuri sillä hetkellä tuli supistus ja kolmas pentu syntyi. Ulvaisin ja käänsin katseeni sitten tummanharmaata pentua kohti.
“Naaras!”, huudahti Mesisydän ja ojensi sen Jäävirralle. Otin äkisti kepin suuhuni ja puraisin kun neljäs pentu, harmaa naaras liukui sammalille.
“Vielä viimeinen!” Mesisydän huudahti samalla kun ojensi pennun veljelleni. Odotin viimeistä supistusta keppi valmiiksi suussa. Sitten se tuli ja kermanvärinen pieni mytty liukui sammalille. Kun Mesisydän antoi sen minulle nuoltavaksi vastakarvaan huomasin että se vasen takajalka oli vääntynyt. Myös isäni oli sen huomannut ja katsoi pentua säälivästi. Tavoitin tämä katseen ja katsoin tätä hiukan vihaisesti. Se oli täydellinen vaikka takajalka vääntyneenä. Kun oli saanut hengityksen tasattua katsoin muita paitsi Jäävirtaa ja viestitin että me halusimme olla seisistään pentujen kanssa. Niin muut lähtivät ja Jäävirta käpertyi hellästi ympärilleni.
“Voimmeko miettiä nimiä?”, kysyin tältä.
“Vaikka.”, tämä vastasi.
“Haluaisin että mustavalkoisen nimi olisi Kipinäpentu.”, sanoi nimiehdotukseni.
“Käyhän se. Voisiko mustan nimi olla Iltapentu” Jäävirta kysyi ja nyökkäsin.
“Ja tummanharmaan nimi Hämypentu?”, kysyin.
“Käy ja harmaan Usvapentu koska se sopii hänen harmaalle turkilleen.” Jäävirta sanoi, nyökkäsin ja nyppäsin sammalhipun nimettömän pennun turkista.
“Viimeinen voisi olla Sammalpentu?”, kysyin kehräten ja Jäävirta viestitti katseellaan että käy. Nuolaisin jokaista pentua vuorollaan ja kävin sitten keräksi niiden ympärille. Tunsin kuinka Jäävirta käpertyi ympärilleni. Sitten nukahdin

// 618 sanaa ei hirveesti.

Vastaus:

Huhhuh mikä synnytys! Onneksi kaikki selvisivät mainiosti! Ja ei haittaa, tämä oli mukavan pituinen, ansaitset tasan 30kpeeta!

Kirsikka YP

Nimi: Tähtikissa

01.05.2020 08:19
Korppipentu - Taivasklaani

Korppipentu heräsi sisarustensa metelöintiin. Hän yritti esittää nukkuvaa, mutta ei onnistunut.
“Emo, miksi Korppipentu ei voi leikkiä meidän kanssa?” Tummapentu kysyi ja tökkäisi pienellä käpälällään naarasta kylkeen. Korppipentu inahti pienesti.
“Korppipentu on sokea, puutteellinen”, Hämykukka sähähti. “Kyllähän sinä ymmärrät, että hän ei osaa leikkiä”, hän sanoi jo lempeämmin. Tummapentu kehräsi emon kyljessä sisarustensa leikkiessä, vaikka Korppipentu ei saanut, ei osannut leikkiä. Hän nousi käpälilleen ja oli lähdössä ulos pentutarhasta, mutta muisti edellisen kerran. Emo oli sähissyt hänelle ja pilkannut häntä, vaikka pentuetoverit olivat saaneet lähteä. Korppipentu eli päivänsä pentutarhassa. Pentutarhassa ei edes ollut muita kissoja kuin Sydänsuru, joka vain istui nurkassa, eikä puhunut koskaan. Emo oli sanonut myös Sydänsurua puutteelliseksi, joten ilmeisesti he olivat samanlaisia. Vaikka emo tuoksui maidolta ja lämmöltä, hän ei tuntunut emolta.
“Hei! Tuo oli minun sammalpalloni!” Lehtipentu huusi ja keskeytti Korppipennun mietteet. Askelten ääni hiljentyi, joten Korppipentu arveli hänen ja Pörröpennun lähteneen pentutarhasta.

“Mitenkäs täällä voidaan? Kaksi pikku riiviötä tuli vastaan ovella ja melkein kaatoivat minut. Pennut alkavat jo olla isoja”, pesään saapunut kolli kehräsi. Hän tuoksui hiukan samalta kuin pentuetoverit, mutta hän tuoksui myös joltain muulta, ehkä metsältä.
“Lehtipentu ja Pörröpentu nahistelevat kaiken aikaa milloin mistäkin”, emo sanoi huumoria äänessään, “nytkin he kiistelevät jostain typerästä sammalpallosta. Tummapentu on rauhallisempi, hän usein lähtee leikeistä niiden mennessä liian äänekkäiksi.” Korppipentu tunsi kosketuksen korvassaan ja kavahti taaksepäin. Se ei ollut emo, Tummapentu tai Sydänsuru. Se oli sen tuntemattoman kissan häntä.
“Entäs tämä pienokainen? Korppipentuhan se oli? En ole nähnyt häntä aukiolla”, kissa sanoi, mutta ei yrittänyt enää onneksi koskettaa Korppipentua. Naaraspentu aisti emon jännittyvän vieressään.
“Hän on puutteellinen, sokea, ei häntä voi päästää aukiolle!” Hämykukka ulvahti. Korppipentu haistoi kollin epäuskon ja pelon.
“Olet hänen emonsa! Sinun kuuluisi huolehtia hänestä! Tulehan nyt, pikkuinen. Olen isäsi ja nyt lähdetään aukiolle”, isäkissa maukui. Korppipentu asettui maahan makaamaan.

//jatkan

Vastaus:

Söpö pieni aloitustarina! Voih, ilkee emo, mur  , hyvä kun isä on sentään ystävällinen Korppipennulle! Saat 14kpeeta!

Kirsikka YP

Nimi: Usva123

15.04.2020 12:15
Hups unohdin mainita että tarina kertoi(kuten varmasti huomasit jo) Mustaruususta

Vastaus:

Ei mitään, sellaista sattuu

Kirsikka YP

Nimi: Usva123

15.04.2020 11:38
Heräsin taas kerran Jään viereltä mutta tällä kertaa Jää ei ollut vielä herännyt.
“Herätys”, kehräsin tälle ja tökin hellästi tassulla.
“Mh... Mitä?”, tämä mutisi.
“Minä menen nyt takaisin leiriin. Nähdään taas ensi kuunhuippuna.”, kerroin, kehräsin nopeasti ja lähdin juoksemaan leiriä kohti. Moni klaanissa ihmetteli pirteyttäni joka päivä ja minä vain vastasin että viherlehti on tuloillaan ja se sai minut iloiseksi mutta oikea syy oli tapaamiset Jään kanssa. Välillä näin unia joissa Jää oli Jokiklaanissa ja meillä oli kunnon pentu röykkiö ympärillämme. Tunkeuduin taas sisälle leiriin tarpeiden tekopaikan tunnelista. Tunnelin edessä oli saniaisia joissa kierin aina ennen leiriin menoa. Tällä kertaa menin suoraan tuoresaaliskasalle nimittäin vatsani oli oudosti kipeä ja epäilin sen johtuvan nälästä. Nappasin pienen taimenen ja söin sen nopeasti ja hyvällä ruokahalulla. Sen liha maistui hyvältä mutta vatsakipu ei lähtenyt vieläkään pois. Emoni Kukkasade oli tullut ulos sotureiden pesästä sekä tämän oppilas oppilaitten pesästä. Aamupartio oli jo lähtenyt ja koska Rauhamieli istuskeli sotureiden pesän lähellä odottavasti epäilin että tämä odotti että saisi järjestettyä hyvänkokoisen metsästyspartion. Ja arvaukseni meni oikein sillä kun veljeni Haukihammas oli tullut ulos pesästään Rauhamieli sanoi:
“Metsästyspartioon lähtevät Mustaruusu, Kukkasade tämän oppilaansa kanssa sekä Haukihammas.”
*Jaha koko partio täynnä sukulaisiani.* Kukkasade tottakai johti partiota ja vei meidät parin pajun ryteikköön maatilan lähelle. Haistelin ilmaa ja löysin kanin haju.*Lienee pahasti eksynyt.* Aloin etsiä kania ja pian näin sen syövän ruohoa suoraan edessäni. Maalla saalistus tekniikkani ei ollut mitään parhaita mutta aloin vaania sitä kuitenkin. Se oli keskittynyt syömiseen joten loikkasin suoraan sen selkään ja sain sen kiinni. Tapoin kanin ja nostin sen suuhuni. Vatsaani alkoi taas särkeä ja vinkaisin. Vein kuitenkin saaliin partion luokse ja muut ihastelivat suurta kania nimittäin kani saaliina oli harvinaista Jokiklaanissa. Menimme takaisin leiriin ja laskin kanin tuoresaaliskasaan. Vatsassani vihlaisi taas ja päätin mennä parantajalle. Tassutin parantajan pesään ja huomasin että Mesisydän ei ollut paikalla. Jäin odottamaan tätä.

Mesisydän palasi vasta kun auringonhuippu oli mennyt ohi.
“Mitä sinä täällä teet?” Mesisydän kysyi.
“Vatsaani särkee aina valillä pienesti ja ajattelin tulla kysymään mitä se on.”
“Selvä. Käyppä tuohon makaamaan.”, hän osoitti sammalvuodetta vieressään. Tottolin ja kävin makaamaan sammalille.
“Selvä käänny kyljellesi.”, tämä jatkoi ohjeistusta. Käännyin kyljelleni. Tämä avasi ensin suuni ja tutki sitä. Sitten tämä haisteli minua jonka jälkeen tunnusteli vatsaani.
“Taitaapi olla niin että sinä odotata pentuja. Kukas on näiden isä?”, tämä sanoi pirteästi.
*Pentuja!? Miten voi olla? Mitä minä nyt teen?!*
“Öhm…”, vastasin parantajan kysymykseen todella järkyttyneenä.
“Ai haluat pitää sen yllätyksenä. Selvä.”, tämä lisäsi leikkisästi.
“Voit siirtyä pentutarhaan, ilmoitan päällikölle siitä että sinut pitää vapauttaa askareista.”, tämä lisäsi iloisesti. Nousin ja kävelin pentutarhalle huterin askelin. *Minun pitää mennä tänä yönä kertomaan tästä Jäälle.*

Kun aurinko oli vihdoin laskenut ja kuu hohti suoraan yläpuolella hiippailin tarpeidenteko tunnelista ulos. Viileä yö tuuli puhalsi kasvoihini kun juoksin täyttä vauhtia kohti tapaamispaikkaamme.
“Hei mitään hätää Mustaruusu, ei mitään.”, mutisin itsekseni jännittyneenä. Jää oli paikallamme jo odottamassa. Hän katsoi minuun iloisesti mutta oman ilmeeni nähtyä tämän katse muuttui huolestuneeksi.
“Mitä on käynyt?”, tämä kysyi.
“Minä… Minä odotan pe-pe-pentuja.”, sanoin varovaisesti että jännittyneesti.
“Sehän on ihanaa!”, tämä huudahti.
“Kiva että sinusta mutta minä en saisi saada pentuja erakon kanssa enkä edes olla kumppani!”, sanoin kiihtuneesti.
“Olemmeko me kumppaneita?” Jää kysyi muka yllättyneesti.
“ Noh…”
“No kai me sitten olemme.” Jää keskeytti minut.
“Mutta ei minun tarvitse olla erakko!”, hän jatkoi.
“Miten niin?”, kysyin hämmentyneenä.
“Minä liityn Jokiklaaniin, ei se sen vaikeampaa.”, tämä vastasi.
“Oikeasti?!”
“Tottakai! Mitä vain voin tehdä sinun ja tottakai pentujemme vuoksi!”, tämä huudahti.
“Kiitos!”, huudahdin ensin ja nuolaisin tätä poskelle.
“Mutta miten ajattelit saada Lampitähden suostumaan.”, kysyin sitten taas huolestumaan.
“Se on sen ajan murhe. Mennään nyt!”
Ja aloimme kävelemään leiriä kohti.*Apua minut niin erotetaan klaanista.*, mietin. Onneksi olin kertonut klaaneista kaiken soturilakia sekä tapoja myöten. Pian saavuimme leiriin.
“Hei!”, huusin kovaan ääneen suuaukolta. Oli jo aamu joten melkein kaikki olivat hereillä ja ulos pesistään. Kaikki käänsivät katseensa minuun ja Lampitähti kysyi:
“Mustaruusu, kuka on tuo kolli”
“Tuota… Hän on…”, mutisin
“Anna minä.” Jää sanoi ja nyökkäsin.
“Olen Jää. Mustaruusun kumppani sekä tämän pentujen isä. Haluaisin hänen ja pentujemme vuoksi liittyä klaaninne ja Musta Ruusu on kertonut että minun pitäisi vannoa suojelemaan tätä klaania viimeiseen hengenvetoon asti ja niin olen valmis myös lupaamaan.”, kolli puhui kovaan ääneen.
“Jos haluat Jokiklaaniin kyllä niin sinun täytyy luvata mutta mistä tiedämme että olet tosissasi?” Lampitähti kysyi.
“Voitte antaa minulle mitä tahansa testejä jotka aion suorittaa.”
“Selvä. Niin me teemme. Annan sinun tulla klaaniini joten nyt nimitän sinut klaanimme perinteiden mukaan. Minä Lampitähti, Jokiklaanin päällikkö pyydän Tähtiklaania kääntämään katseensa tähän kissaan. Jää, vannotko palvelevasi tätä klaania viimeiseen hengenvetoon saakka?” Lampitähti kysyi.
“Lupaan!” Jää vastasi.
“Siinä tapauksessa, Jää. Tunnettakoot sinut tästä lähtien Jäävirtana!”, päällikkömme julisti. Klaani hurrasi tämän nimeä hieman epäileväisesti. Sitten siirryimme taas omia asioittamme tekemään ja minä siirryin pentutarhalle.

Kun oli auringonhuippu siirryin ulos pentutarhasta. Jäävirta oli juttelemassa varapäällikömme kanssa ja sitten kun tämä huomasi minut tämä otti isokokoisen taimenen tuoressaaliskasasta ja ravasi luokseni.
“Kaikki tuntuu nyt sopivalta. Kun sinä olet nyt klaanissa kumppanuutemme ja pentumme eivät enään riko lakia vaikka osa klaanilaisita katsoo sinua hiukan epäilevästi.”, totesin ja se oli totta nimittäin kun perheeni oli tullut onnittelemaan minua pennuista isäni ja veljeni olivat hiukan epäilleet kumppani valintaani mutta emoni oli vain tohkeissaan siitä että tämän pentu saisi pentuja ja hänestä tulisi isoemo.
“Näin on. Päällikkö tuntuu tyytyväiseltä saalistustaitoihini mutta sinulla on varmaan nälkä joten syödäänkö?”, tämä pälpätti.
“Ei minulla edes ole nälkä?”, sanoin muka hämmentyneenä vaikka oikeasti kehräsin sisäisesti.
“Ehkä mutta minulla on joten syödään jo!” Jäävirta sanoi leikkisästi. Kehräsin ja haukkasin pienen palan taimenesta.

\\ 910 sanaa. Isoemo XD Mut kai ne sit kutsuu niitä isoemoiks ku me sanotaan isoäiti?

Vastaus:

Vau! Hyvä tarina! 54kpta!

Kirsikka YP

Nimi: Usva123

14.04.2020 14:34
Mustaruusu, jokiklaani


Oli kulunut pari päivää siitä kun minut oli nimitetty soturiksi. Heräsin pieneen aamukasteen pisaraan joka tipahti sotureiden pesän katosta turkilleni. Nousin ja kävelin tuoresaaliskasalle. Nappasin tällä kertaa hiiren vaikka en niistä hirveästi pitänyt. Samalla kun söin katselin leiriä jossa kaislatassu ja tämän sisaret leikkivät leikkitappelua ja varapäällikkömme järjesteli partioita. Söin hiiren nopeasti loppuun ja sanoin:
“Menen saalistamaan.”
Rauhamieli nyökkäsi ja kävelin ulos leiristä. Suunnistin puiden luokse joista vähän matkan päässä oli pieni rotko sen alla vellovaan jokeen. Terästin aistejani ja haistelin. Haistoin myyrän pienen matkan päässä rotkon reunasta ja lähestyin paikkaa. Pian erotin pienen myyrän pään ja vähän ylävartaloa joka oli jäänyt jumiin aukkoon jonka myyrä oli tehnyt. Myyrä oli huomannut minut joten se yritti vimmatusti kaivautua takaisin maan alle. Juoksin myyrän luokse ja koukkasin sen nopeasti ylös maasta ja tapoin. Myyrä oli ollut helppo saalis. Sitten huomasin vielä edempänä hiiren joka oli juoksemassa pesäänsä huomatessaan minut. Pinkaisin juoksuun sitä päin ja loikkasinkin sen päälle täydellisesti mutta todella lähelle reunaa. Itse asiassa olin vain pienen kiven päällä joka keikkui uhkaavasti. Ulvaisin ja koitin hypätä pois kiveltä mutta turhaan, kivi irtosi maasta ja oli nyt tippumassa kohti jokea. Olin saanut kiinni mullan reunasta mutta kuiva maa jota kivi oli ennen pitänyt kasassa alkoi murenemaan. Ulvoin ja yritin saada otetta tukevasta maasta kynsilläni mutta se oli jo myöhäistä. Aloin putoamaan kohti jokea. Aika tuntui hidastuneen kun vellova joki vain lähestyi ja lähestyi. Sitten putosin jokeen ja aiheutin suuren läiskynnän. Näin vain mustaa ja kylmä vesi velloi turkkiani ja paiskoi minua sinne tänne. Aloin kauhoa kohti pintaa ja pian pääni rikkoi veden pinnan ja haukkasin happea. Kohta kuitenkin vesi veti minut taas pinnan alle. Kauhoin vettä hädissäni ja yritin päästä jollekkin rannalle. Vaikka Myrskyklaanin rannalle jos vain pääsisin täältä pois. Kun vesi tääs velloin minut pinnan alle tunsin hampaat niskassani jotka vetivät minua voimakkaasti kohti rantaa. Tunsin kohta kuinka kuiva hiekka raapi kylkeäni kun minut siihen vedettiin. Yskähdin ja suustani lensi jokivettä. Jäin ensin siihen hiekalle makaamaan ja huohottamaan. Kun hengitykseni oli tasoittunut nousin seisomaan. Ensin kun olin kääntymässä ajattelin että pelastajani oli joku toinen jokiklaanilainen. Mutta edessäni seisoikin komea valkoinen kolli jonka lämpimän vihreät silmät katsoivat minua hiukan huolissaan mutta myös huvittuneesti. En ensin saanut sanaa suustani mutta sitten huudahdin:
“Sinä olet joku erakko! Et saisi olla Jokiklaanin reviirillä!”
Paljastin kynteni ja jännitin lihakseni.
“Hei ihan rauhassa vaan! Mä sentään pelastin sut tuolta!”, kolli huudahti takaisin mutta sen sijasta että tämä olisi näyttänyt pelokkaalta tämä näytti huvittuneelta.
“Etkö sinä ole niitä klaanilaisia. Jos oikein ymmärsin sanoit että kuulut Jokiklaaniin. Kuulemani mukaan Jokiklaanilaiset osaavat uida ja melko hyvin?”, tämä jatkoi ja nyökkäsi joelle päin.
“Kyllä minä osaan uida! Et sinäkään olisi pääsyt omin avuin sieltä pois kun vesi kiskoo sinut koko ajan pinnan alle ja tipuin kuitenkin tuonne rotkoon!”, huudahdin vähän nolostuneena.
“Tottakai arvon… Mikä sinun nimesi muuten on?”, kolli kysyi. Epäilin hetken mutta vastasin sitten:
“Mustaruusu.”
“Hienoa! Minun nimeni taas on Jää.”, tämä kertoi. Katsoin kollia tarkkaan ja oli pakko todeta että nimi sopi tuolle.
“No hei sitten.”, sanoin hiukan epävarmasti ja käännyin poispäin.
“Ei odota! Olisiko mitenkään mahdollista tavata tässä paikassa tänä yönä kuunhuipun aikaan?”, kolli sanoi ja vaikka olin kääntyneenä tästä poispäin kuulin tämän äänessä sen että tämä oli tosissaan. Jähmetyin paikalleni. Mieleni alkoi käydä raivokasta taistelua: *ei todellakaan Mustaruusu, ole uskollinen Jokiklaanille. Siitä voisi syntyä ongelmia.* *Mutta miksi ei? Kolli on suloinen eikä kukaan saisi tietää* väitti sydämeni vastaan *Suostuminen olisi aivan järjetöntä, Mustaruusu* *Mutta hän tulisi niin surulliseksi jos sanoisin ei!* olin jo valmiina vastaamaan myöntävästi kun: *Mitä sinä ajattelet?! Sano ei! Varmasti klaanistakin löytyy mukavia kolleja jos sitä haet, Mustaruusu* * Mutta klaanille uskollisuus ei liity tähän mitenkään. Ja sitä paitsi ei kukaan klaanin kolleista ole noin suloinen!* * Klaanille uskollisuus liittyy tähän mitä eniten ja öhm toinen on ehkä totta.* ja sitten käännyin ja vastasin odottavalle kollille:
“Kyllä.”
Kollin silmät säteilivät ja sitten tämä luikahti paikalta pois. * Mitä minä tein?!*

Olin valvonut koko yön että pääsisin varmasti täsmälleen kuunhuipun hetkellä joelle. Nousin sotureista täynnä olevasta pesässä ja kävelin ulos varoen että en astuisi kenenkään päälle. Oli onni että nukuin ulkoreunalla. Hiippailin leiristä ulos onnistuneesti. Suuntasin käpäläni kohti jokea ja aloin ravaamaan. Jo kaukaa näin kollin joka odotti minua.
“Hei!”, huusin tälle ja tämä säpsähti.
“Ai hei!”, tämä huusi iloisesti ja lähti ravaamaan minua vastaan. Kolli ja minä istuimme vastakkain ja olimme hetken hiljaa.
“No… Opetanko minä sinut kiipeilemään puissa, jos uskallat!” Jää kysyi lopulta.
“Joo opeta vain.”
“Selvä kiivetään tähän puuhun.”, hän osoitti vanhaa pajua.
“Tässä oksat ovat melko matalalla ja paksuja joten onnistut varmaan kiipeämään melko ylös. Katso näin!”, tämä jatkoi ja hyppäsi ensimmäiselle okselle. Hyppäsin perässä melko ketterästi. Sitten tämä loikkasi vielä korkeammalle, sellaiselle tasolle että tämän piti ottaa oksasta kynsin kiinni ja hinata itsensä siihen. Toistin saman perässä mutta olin hiukan kömpelömpi. Jatkoimme tätä melko ylös asti ja sitten Jää näytti minulle kuinka laskeutua, hän hyppäsi varovasti oksalta oksalle päätyen pian maahan. Toisin perässä mutta laskeutuessani maahan kierin kyljelteni vähän matkaa tahalleen ja jäin maahan makaamaan. Jää joka oli ensin kehrännyt laskeutumis tyylilleni juoksi nyt luokseni ja naukui huolestuneena:
“Mustaruusu, oletko kunnossa?!”
“Vastaa!”
Avasin silmäni äkisti ja kehräsin:
“Tottakai olen kunnossa! Kyllä minä puusta pois osaan hypätä!”
“Pöh… Ei saa säikytellä!” Jää muka sätti minua jolloin tarrasin kiinni tämän kyljistä ja aloimme kieriä yhtenä karvakasana. Pysähdyttäessämme puun juurelle katsoimme ensin toisiamme vakavasti silmiin jolloin yhtäkkiä Jää nuolaisi hellästi poskeani. Katsoin tätä ensin hämmentyneenä ja nuolaisin sitten takaisin. Jää kehräsi hellästi minulle ja kehräsin tälle takaisin. Nousimme sitten takaisin seisomaan ja kysyin:
“Nukuttaisiinko nyt? Jos pystyt herättämään minut juuri kun auringon luo ensimmäiset säteensä.”
“Nukutaan vain. Eikä hätää, herään aina kun aurinko luo ensimmäiset säteensä.”, kolli sanoi leikkisästi. Kehräsin ja käperryin puun juurelle ja Jää käpertyi viereeni.

“Herätys. Aurinko alkaa nousta.”, kuulin rauhallisen äänen korvani juuressa. Jää istui vieressäni. Nousin seisomaan ja venyttelin.
“Tulenko tänne myös ensi kuunhuippuna?”, kysyin. Jää nyökkäsi. Kehräsin tälle vielä nopeasti ja lähdin juoksemaan leiriä kohti. Tulin sisään leiriin tarpeidenteko tunnelin kautta ja tassutin hiljaa sotureiden pesään. Siellä käperryin sammalilleni haistessani saniaisille koska olin peittänyt niillä Jään hajun. Työnsin pääni häntäni alle mutta en nukkunut.


\\ 1005 sanaa aika pitkä vaikka itse sanon.

Vastaus:

Wau mikä tarina! Hehee Jää >:-DDD upee kolli. Noista Mustaruusun mietteistä tykkäsin, menenkö vai en? XD Noh kyllähän tosta romanssia kehittyy <3333 60kpta!!!

Kirsikka YP

Nimi: Usva123

10.04.2020 16:46
Mustatassu\Mustaruusu, Jokiklaani

Heräsin kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Tajusin innoissani että tänään minusta tulisi luultavasti soturi. Kunhan selvittäisin arvioinnit taistelussa ja saalistuksessa. Nousin innoissani ylös ja ravasin tuoresaaliskasalle. Valitsin paksun liejukanan joka oli toisiksi parasta saalista heti kalojen jälkeen. Mestarini oli sukimassa itseään pesällään aamuauringon paisteessa. Söin liejukanan nopeasti sen hapan maku suuhuni tulvien. Kun olin syönyt, juoksin heti mestarini luokse.
“Joko voimme aloittaa arvioinnit?”, kysyin malttamattomana.
“Odotetaan veljiäsi.” Lampitähti sanoi.
Juoksin heti oppilaiden pesälle ja ravistelin veljeni hereille.
“Hei unikeot. Tänään meistä tulee sotureita!”, sanoin kovaan ääneen. Muut oppilaat katsoivat minua ärsyyntyneesti. Veljeni taas katsoivat minua innostuneena ja ryntäsivät ulos pesästä syömään. Katsoin kun he jakoivat pienikokoisen lohen.
Myös veljieni mestarit Kalaputous ja Okahäntä tulivat ulos sotureidenpesästä ja alkoivat syödä. Odotimme vielä heitä ja sitten Lampitähti nyökkäsi seuraamisen merkiksi. Kun saavuimme aurinkokivien vastarannalle Kalaputous sanoi:
“Saalistatte täällä auringonhuippuun asti kunnes tuotte saaliit leiriin.”
Nyökkäsimme veljieni kanssa täsmälleen samaan aikaan ja lähdimme eri suuntiin saalistamaan. Tiesin että minun piti myös saalistaa maalta löytyviä saaliita joten aloitin niistä. Haistelin ja havaitsin västäräkin tuoksun jota lähdin seuraamaan. Löysin linnun pieneltä aukiolta etsimästä matoja. Vaanin lintua hiljaa mutta kun loikkasin lintu pääsi pakoon.
“Hiirenpapanat!”, huudahdin ja viskasin päätäni. Aloin kuitenkin etsiä uutta saalista ja pian haistoinkin hiiren. Huomasin hajun olevan lähtöisin saniais pehkosta joka värisi pienesti. Vaanin hiirtä ja keskityin tällä kertaa askeliini paremmin. Loikkasin ja sain hiiren käpälieni väliin. Purin siltä niskat poikki ja kaivoin kuopan jonne pudotin hiiren odottamaan. Sitten siirryin kalastamaan joelle. Kävin veden ääreen huolehtimalla samalla että varjoni ei muodostuisi veteen. Odotin hetken ja sitten vihdoin suurikokoinen ahven ui minua päin. Siirsin käpäläni veden ylle ja odotin. Kun ahven oli suoraan käpäläni alla kuokkasin sen ylös näppärästi ja heitin rantakiville. Syöksyin sen perässä kiville ja tapoin sen rivakalla puremalla niskaan. Sitten päätin saalistaa sukeltamalla nimittäin pohjalla oli suuri kuhaparvi. Hyppäsin veteen nopeasti ja kauhoin itseni pakenevien kalojen luokse. Kaksi kalaa parven keskellä oli suhteellisen helppo saalis nimittäin koukkasin vain ne kaksi käpälilllä yhteen, upotin kynnet molenpien läpi ja uin pintaan kalat kynsissä hytkyen. Viimeistelin vielä tapot siistillä puraisulla päähän. Laitoin kalat samaan kasaan ahvenen kanssa ja aloin vaania lisää saalista. Sitä en kuitenkaan ennen auringonhuippua saanut joten otin kuhat leuan alle ja hiiren sekä ahvenen suuhun. Jolkotin leiriin ja laskin siellä saaliit mestarini eteen.
“Hyvä saalis Mustatassu.”, tämä sanoi. Nyökkäsin iloisena. Odotimme hetken veljiäni joista ensin tuli Varjotassu mukanaan liejukana, kaksi ahventa ja hiiri jonka jälkeen Haukitassu joka kantoi västäräkkiä sekä kahta kuhaa. Me kaikki pääsimme läpi saalistamisesta.
“Seuraavaksi vuorossa on taistelu jonka suoritatte kaikki omien mestareittenne kanssa.”, sanoi Okahäntä. Lähdimme leiristä mestareittemme perässä aurinkokiville. Asetuimme vastakkain Lampitähden kanssa. Tiesin että kyseessä oli vähän niin kuin taistelu mutta meitä arvioitiin. Nyökkäsin mestarilleni valmiuden merkeissä ja huomasin olevani jo melkein tämän kokoinen. Mestarini hyökkäsi minua kohti ja väistin ketterästi. Käännähdin ympäri mestarini yllätykseksi ja raapaisin tämän kasvoja kynnet piilossa. Tämä kuitenkin toipui yllätyksestä nopeaa ja kävi vasta hyökkäykseen nimittäin tämä nousi takajaloilleen ja alkoi jaella iskuja etukäpälin. Peräännyin vähän matkaa ja otin sitten vauhtia ja ponkaisin tämän selkään ja aloin takoa tätä takajaloillani. Lampitähti kuitenkin kierähti selälleen nopeasti jättäen minut alleen. Murisin suu täynnä karvaa ja taoin tämän selkää käpälin. Tämä hyppäsi päältäni pois mutta ennen kuin olin ehtinyt nousta tämä oli hypännyt päälleni ja alkoi raapia vatsaani. Valahdin veltoksi ja tunsin kuinka tämä hellensi otetaan luullessaan minun luovuttaneen mutta ponkaisinkin ylös niin että mestarini lensi päältäni pois ja liukui kynnet maassa kauemmas. Otin tukevan asennon ja jännitin lihakseni. Tähtäsin Lampitähden käpäliin koska aioin yrittää kaataa tämän mutta katsoin tämän lapaa. Syöksähdin mutta mestarini sai väistettyä ja loikkasi sivuun. Sitten tämä yhtäkkiä pukkasi minua todella kovaa lapaan ja kaaduin. Tämä tuli heti päälleni ja vaikka yritin esittää luovuttanutta tämä ei päästänyt irti.
“Okei voitit.”, puuskahdin. Tämä nyökkäsi ja päästi minut ylös. Myös veljieni mestarit olivat saapuneet puhumaan Lampitähden kanssa.
“Pääsit läpi, samoin veljesi.”, mestarini sanoi.
“Jes!”, huudahdin iloisena. Lähdimme takaisin leiriin ja Lampitähti katosi heti pesäänsä. Epäilin että tämä mietti meidän soturi nimiämme. Hyppäsin pienelle kivelle sotureidenpesän edessä ja aloin sukia itseäni.

Kun aurinko alkoi laskea Lampitähti kutsui meidät seremoniaamme.
“Moni varmasti tietää mitä nyt tulee tapahtumaan nimittäin nimitämme kolme uutta soturia.
Mustatassu, Haukitassu sekä Varjotassu. Tulkaa seisomaan tänne klaanin eteen”, päällikkömme ilmoitti. Kävelin seisomaan koko klaanin eteen ja katsoin emoani ja isääni. Nämä katsoivat minua ja veljiäni hyvin ylpeästi.
“Minä Lampitähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi.Haukitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”, tämä jatkoi. Haukitassu vastasi jännittyneenä:
“Lupaan.”
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Haukitassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Haukihampaana. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja voimaasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.”, päällikkömme ilmoitti ylväästi ja Haukihammas kosketti kuonolla tämän kylkeä ja palasi viereemme.
“Minä Lampitähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi.Varjotassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” Lampitähti toisti mutta tällä kertaa Varjotassulle.
“Lupaan.”, Varjotassu vastasi ylpeästi.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Varjotassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Varjosydämmenä. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuutasi ja viisauttasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.”, päällikköme jatkoi. Varjosydän kosketti kuonollaan Lampitähden kylkeä ja palasi viereeni. Jännityin.
“Minä Lampitähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi.Mustatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”, mestarini sanoi katsoen minuun. En epäröinyt hetkeäkään kun vastasin:
“Lupaan!”
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Mustatassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Mustaruusuna. Tähtiklaani kunnioittaa ketteryyttäsi ja reiluutasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.” Lampitähti sanoi ja kosketin väristen helpotuksesta tämän kylkeä kuonollani. Mustaruusu oli kaunis nimi onneksi.
“Mustaruusu! Haukihammas! Varjosydän!”, koko klaani hurrasi nimiämme ja emomme ja isämme tulivat kehräämään ja onnittelemaan meitä. Sitten siirryimme perinteen mukaan puhumatta leirin suuaukolle ja valvoimme siinä puhumatta koko yön.


\983 sanaa ja toivottavasti noi nimet Varjolle ja Hauelle käy.

Vastaus:

Jei, Musta nousi soturiksi, woohoo! Vanheneepa tämä nopeasti, huooh... Onneksi Musta sisarineen läpäisivät arvionneistaan! Ja juu, käy nimet! 55kp!

Kirsikka YP

Nimi: Kirsikka YP

07.04.2020 07:41
Varmaan Usva sun pisin tarina, mahtavaa! Taistelutuokio oli kiva, sattumaa että liikkeiden harjoittelun jälkeen Mustatassu pääsi niitä kokeilemaan! Mustatassu saa tällä kertaa 47kpta! Lisään ne kuitenkin myöhemmin kun ei jaksa kirjautuu...

Nimi: Usva123

06.04.2020 15:51
Mustatassu, Jokiklaani



Mustatassu heräsi veljensä käpäliin jotka potkivat häntä minne sattui. Nousin ja tassutin ulos täpötäydestä pesästä. Kävelin tuoressaaliskasalle ja valitsin sieltä suurikokoisen ahvenen. Söin hitaasti ja nautinnollisesti nimittäin kukaan muu ei ollut herännyt. Aloin sukimaan takkuista turkkiani ja kun vihdoin olin saanut siitä kiiltävän ja sileän mestarini ilmestyi pesästään.
“Tänään menemme harjoittelemaan taistelua.” Lampitähti sanoi. Nyökkäsin innostuneena. Taistelu oli tuplasti mielenkiintoisempaa kuin saallistaminen tai reviirillä partioiminen. Seurasin malttamattomana katseellani mestariani kun tämä valitsi syötävää tuoresaaliskasasta. Sitten hän vielä alkoi sukia itseään ja minua alkoi turhauttaa.
“Hyvällä soturilla on paljon kärsivällisyyttä.”, tämä sanoi kun olin alkanut nostella käpäliäni vaaleat kynnet upoten aina välillä maahan.
Pysähdyin hetkeksi ja lausuin sitten:
“Kyllä, tottakai.”
Mestarini vilkaisi minua ja jatkoi itsensä sukimista.

Kun tämä oli vihdoin saanut suittua itsensä suuntasimme aurinkokiville.
“Miksi tänne?”, kysyin.
“Hiekka rannalla on pehmeää ja kivistä vähän poispäin on tasainen aukio jossa on hyvä harjoitella.”, tämä vastasi. Nyökkäsin innostuneena. Kun meidän piti ylittää joki, uin sen yli nopeasti mutta melko oudosti kun taas mestarini hallitusti ja silti yhtä nopeasti kuin minä. Ravistelin vesipisarat turkistani pois ja juoksin aukiolle.
“Harjoittelemme tänään neljää liikettä. Hyppää ja tarraudu, viilto etutassulla, raavinta takajaloilla ja vielä ihan normaalia väistämistä. Aloitamme väistämisellä.”, mestarini kertoi. Nyökkäsin. Kaikki muu kuulosti mielenkiintoiselta paitsi väistäminen mutta luulin että mitä nopeammin opin väistämisen pääsemme kiinnostaviin liikkeisiin. Terästin itseni kun Lampitähti kertoi miten väistö pitäisi suorittaa:
“Tarkkaile vastustajasi katsetta ja liikkeitä. Ne paljastavat usein paikan mihin he yrittävät osua. Mutta muista että vastustajasi saattaa yrittää hämätä sinua katsomalla esimerkiksi lapojasi vaikka tähtäisi jalkoihin. Harjoitellaan nyt niin että minä yritän hyökätä päällesi ja sinä yrität väistää. Hämään sinua niinkuin oikea vihollinenkin tekisi joten en odota että onnistuisit ensimmäisellä kerralla.”
Nyökkäsin ja asetuimme vastakkain. Näin tämän lukitsevan katseensa vasempaan lapaani ja kun huomasin tämän lähtevän liikkeelle, ponnistin heti voimaa hyppyyn ja loikkasin oikealle. Kuitenkin myös Lampitähti oli lähtenyt hyppäämään oikealle ja tunsin pian kyljessäni voimakkaat käpälät jotka vastusteluistani huolimatta painoivat minut maahan. Mestarini päästi minut takaisin ylös ja jatkoimme harjoittelua.
Vähän ajan päästä onnistuin loikkamaan syrjään Lampitähden hyökätessä ja tämä nyökkäsi.
“Sitten alamme harjoittelemaan viilto etutassulla liikettä. Siinä sinulla on kynnet esillä ja viillät ylhäältä alaspäin pitkin vastustajasi joko kehoa tai naamaa. Harjoittele sitä minuun kynnet piilossa. Muista että voin taistella takaisin.”
Nyökkäsin ja siirryin taas Lampitähden eteen. Nostin nopeasti käpäläni ilmaan ja vedin sen alas Lampitähden naamaa kohti. Tämä kuitenkin tarrasi käpälääni kiinni hampaillaan ja tönäisi sen pois. Yritin uudestaan monta kertaa ja kun vihdoin onnistuin niin en silloinkaan hirveän hyvin nimittäin sanoi kyllä tehtyä liikkeen mutta parin hännän huiskahduksen jälkeen makasin maassa mestarini käpälä vatsassani ja hiekkaa suussa.
“Tuo riittää. Sitten harjoittelemme raavintaa takajaloilla. Aluksi jos vihollinen ei ole viela huomannut sinua vaanit tätä ja tarpeeksi lähelle päästyä hyppäät selkään ja tarraat kiinni etujaloilla ja raavit takajaloilla. Jos taas vihollinen on huomannut sinut, sinun kannattaa ottaa vauhtia ja loikata tämän yli, kääntyä nopeasti ja sitten loikata selkään ja alkaa raapia. Harjoittelet tätäkin minuun mutta ilman kynsiä.”, mestarini sanoi. En edes vastannut vain siirryin suoraan tämän eteen, peruutin ja otin vauhtia ja loikkasin tämän yli. Käännyin salamannopeasti ja loikkasin tämän selkään. Tarrauduin tähän etujaloilla ja vedin kynnet sisään kun aloin raapia tätä selkään. Tämä viskasi minut alas ja puuskahti:
“Hyvä! Onnistuit ensimmäisellä kerralla. Voimmekin heti siirtyä viimeiseen liikkeeseen. Nimittäin hyppää ja tarraudu. Ohjeet kuuluvat näin: loikkaa vastustajasi selkään ja tarraudu siihen paljastetuilla kynsillä. Silloin olet vastustajasi kynsien ulottumattomissa ja voit silti tehdä aikaan paljon vahinkoa. Harjoittelet tätä minuun väijymällä ensin takanani ja sitten suorittamalla sen. Älä käytä kynsiä ja hyppää kuitenkin pois koska en ole oikea vihollinen. Muista että minä saan kääntyä jos kuulen pienenkin äänen.”
Siirryin tämän taakse ja aloin väijymään tätä asettaen käpäläni mahdollisimman hiljaa maahan. Kun pääsin pienen matkan päähän mestaristani loikkasin tämän selkään. Pitäydyin hetken mestarini selässä ja hyppäsin sitten pois.
“Hyvä. Nämä harjoitukset olivat nyt tässä. Voimme mennä.” Lampitähti sanoi ja lähdimme kävelemään pois päin. Yhtäkkiä tämä kuitenkin vetäsi minut kiven taa ja kuiskasi:
“Myrskyklaani! He tulevat rajan yli. Hae apua minä jään tänne. Mene nyt! Nopeasti!”
Nyökkäsin ja lähdin juoksemaan joelle ja siitä uin yli. Päästyäni leiriin huusin kaikille:
“Myrskyklaani hyökkää! Aurinkokivillä!”
Varapäällikkömme alkoi heti jakelemaan ohjeita. Hän käski minun mennä muiden mukaan taistelemaan ja juoksimme aurinkokiville. Myrskyklaanilaisia alkoi siinä samassa virrata kiville metsästä he nimittäin varmaan kuulivat meidät. Ryntäsin taisteluun ja sain vastustajakseni tummanharmaan kollioppilaan. Valitsin ensimmäiseksi liikkeeksi etutassu viillon ja suoritin sen onnistuneesti. Kuitenkin kolli raapaisi minua kylkeen ja sain siihen verta vuotavan haavan. Parkaisin ja loikkasin tämän selkään yrittäen hyppää ja tarraudu liikettä mutta olin ehtinyt kynsiä tätä vasta vähän kun hän kierähti selälleen niin että jäin tämän alle ja melkein tukehduin karvaan. Paino katosi yhtäkkiä päältäni ja huomasin tämän juoksevan takaisin metsään muiden klaanilaistensa kanssa. Nousin ylös ja pomppasin ilmaan riemusta mutta ähkäisin sitten kun haava kyljessäni pisti kivuliaasti. Olimme me kuitenkin voittaneet ja olin saanut olla ensimmäisessä taistelussa. Palasimme leiriin ja parantajamme kysyi heti kaikkia loukkaantuneita pesäänsä. Mesisydän laittoi hämähäkin seittiä kylkeeni ja käski minun nukkua täällä tämä yö. Minua se ei haitannut nimittäin mielessäni pyöri vain veljieni ilmeet kun kertoisin millaista taistelussa oli ollut.

Nimi: Kirsikka YP

04.04.2020 19:41
Mustatassu: 26kp!
Sinitassu: 46kp! :0, lisään myöhemmin kun nyt en ehi kirjautuu. Ihania tatinoita, vaikka kirjoitusvirheitä löytyy sieltä täältä. No, niitähän on jokaisella melkein aina  )

Nimi: Usva123

04.04.2020 18:49
Sinitassu, Myrskyklaani


Heräsin oppilaidenpesässä Lumikkotassun viereltä. Nousin ja venytteli. Kävelin tuoresaaliskasalle jolla tapasin mestarini.
“Menemme tänään harjoittelemaan saalistusta.”, hän sanoi.
Olin pakahtua innosta. Saalistamaa! Tätä olin odottanut siitä asti kun avasin silmäni. Tassutin Toivekuiskauksen perässä metsään ja suuntasimme korkealle vuorivaahteralle. Päästessämme perille Toivekuiskaus pyysi minua näyttämään vaanimisasentoni ja kun näytin hän alkoi korjailla sitä. Pian olin jo perillä asennosta ja mestarini antoi minun alkaa vaania oikeita saaliita. Haistelin ympärilleni ja haistoin hiiren. Toivekuiskaus oli mennyt jonnekin saalistamaan joten sain harjoitella rauhassa. Olimme sopineet että tapaamme puun juurella. Haistelin hajun lähdettä ja huomasin pian heiluvia saniaisia. Laskeuduin vaanimisasentoon ja aloin vaania olin juuri hyppäämässä kun oksa rasahti jossain ja hiiri säikähti. Hyppäsin ja sain sen juuri ja juuri kiinni. Vedin sen lähemmäs itseäni ja purin sitä niskaan. Olin ylpeä itsestäni sillä jokainen ei saanut saalista ensi yrittämällä. Haistoin myös oravan mutta en saanut sitä kiinni. Menin odottamaan mestariani puun juurelle ja siltä hän vihdoin saapui mukanaan vesimyyrä ja pääskynen. Lähdimme leiriä kohti kun haistoimme jotain outoa. Minä tunnistin sen heti. Se oli unen kissan haju. Jotenkin kummasti mestarini taisi tunnistaa sen myös.
“Eikö hän kuollut… Tule Sinitassu!”
Tämä lähti juoksemaan leiriä kohden ja minä seurasin. Mietin samalla mestarini sanoja. “Eiko hän kuollut.”

Päästessämme leiriin Toivekuiskaus huusi päällikkömme pois pesästään.
“Mitä nyt Toi…”, tämä oli kysymässä kunnes piikkiherne tunnelista leijui yhden tuntemattoman kollikissan tuoksu. Käännyin ja näin ison, rotevan, ruskean kollikissan joka seisoi häikäilemättä leirin sisäänkäynnillä. Kaikki puheet ja tälläiset jotka olivat saattaneet minua ja mestariani olivat vaienneet.
“Tulin hakemaan pentuni takaisin.”, tämä sanoi kylmäävän varmasti.
“Semi?...”, emoni sanoi hiljaa. Kolli virnisti emolleni pelottavasti.
“Miten… Hetkonen sinähän kuolit!”, sanoi puolestaan Myrskymieli.
“En selvästikkään.” Semi sanoi.
“Kuka on tuo on.”, sanoin ja osoitin kollia kynnellä.
“Sinitassu… Olen isäsi. Kyllä olen myös seurannut teitä joten tiedän hänen nimensä. Lumisydän se sopii hänelle hyvin.”, tämä sanoi. Ärsyynnyin. Mikä oikeus tuolla oli tulla leiriin sanomaan tuollaisia valheita. Isäni oli kuollut ennen syntymääni.
“Se on totta Sinitassu. Mutta hän kuoli.”, emoni sanoi.
“Ei en kuollut. Eräät täällä vain kertoivat että olisin.” Semi osoitti Kyykynttä ja Pilvimieltä.
“Mutta ihan selvästi jäit hirviön alle?” Pilvimieli sanoi hämmentyneenä.
“Mä en kestä enään! Lähde äläkä enään ikinä palaa!”, huusin ja juoksin kohti isääni. Aioin hyökätä vaikka en tiennyt yhden yhtäkään liikettä mutta onneksi isäni lähti ilman että minun tarvitsi koskeakkaan häneen. Kun tämä oli juossut pois menin oppilaiden pesään ja suljin korvani käikeltä mutinalta mitä klaanitoverit tuottivat. Painoin pääni sammaleeseen. Sitten tunsi kuitenki käpälän selässäni ja nostin päätä.
“Mene pois.”, sanoin kun huomasin Lumikkotassun.
“Enkä mene. Sinun pitää syödä.”, hän sanoi ja tarjosi hiirtä. Haukkasin siitä pienen palan ja ahmin samantien koko hiiren. Tämä katsoi minua myötätuntoisesti ja kun suljin silmäni tunsin tämän painautuneen minuun. En käskenyt tätä pois koska tämä lievitti kipua mitä tunsin sisimmässäni. Nukahdin siihen.

\\tästä tuli nyt tälläinen tarina sitten XD


Nimi: Usva123

04.04.2020 16:43
Sinitassu, Myrskyklaani




Heräsin auringonpaisteeseen. Kun heräsin tajusin heti että tänään minusta tulisi oppilas.
“Herää! Emo! Herää jo!”, huusin ja ravistelin emoani.
“Mitä!”, hän kysyi ja nosti päänsä nopeasti ja pälyili ympärilleen.
“Mustaa tuleee opiilaas! Jee!”, huusin innoissani.
“Niin tulee!”, hän sanoi naurahtaen käytökselleni näyttäen samalla helpottuneelta.
Kehräsin niin että Otavaloiste heräsi.
“Mikäs nyt?”, tämä sanoi.
“Mustaa tuleee oppiiilaas!”, huusin ja liuin ulos pentutarhasta. Emoni ja Otavaloiste seurasivat perässä. Juoksentelin ympäriinsä hyväntuulisena ja katsoin että sääkin oli todella kaunis. Sitten kellahdin selälteni vahingossa ja emoni huusi:
“Lopeta se juoksentelu sinipentu ja tule tänne!”
Tassutin varovaisesti emoni luokse valmistautuen että tämä huutaisi minulle sotureiden häiritsemisestä mutta tämä alkoikin sukia minua karhealla kielellään.

Kun oli auringon huippu Joutsentähti vihdoin kutsui heidät suurkivelle.
“Sinipentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Sinitassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Toivekuiskaus. Toivon, että Toivekuiskau siirtää kaiken tietonsa sinulle.” Hän piti pienen tauon ja nyökkäsi Toivekuiskauksen lähemmäs.
“Toivekuiskaus, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta, ja olet osoittanut olevasi vahva ja fiksu. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.”
Toivekuiskaus laski päätään ja kosketin tätä kuonoon kuonollani. Klaani huusi nimeäni ja emoni katsoi minua varsin ylpeästi.
“Menemme nyt tutustumaan reviiriin.”, mestarini sanoi. Nyökkäsin ja lähdin tämän perässä ulos leiristä. Olin jo nähnyt vähän leirin lähiympäristöä joten en katsonut hirveän tarkkaan ympärilleni paitsi kun ohitimme puun josta olin kerännyt sammalta. Sammaleita ei enään näkynyt mutta minun ja Varjotulen sekä tietysti kaksijalkojen hajut leijuvat vielä ilmassa. Kävelimme suoraan poispäin leiristä kunnes saavuimme harmaan polun reunaan. Polulta leijui hirveä katku nenääni ja yskäisin.
“Tämä on ukkospolku.”, mestarini kertoi. Katsoin polkua tarkemmin. Laskin käpäläni varovasti sille ja vedin heti pois. Polun kova ja möykykäs. Sitten yhtäkkiä maa alkoi jyristä ja täristä. Astuin poispäin polusta juuri oikeaan hetkeen. Edestämme vilahti hirviö. Musta iso ja kiiltävä jonka lyhyen tyngät käpälät takoivat maata niin että tärisi. Hirviön silmät olivat myös isot ja hohkasivat valoa. Se jätti jälkeensä hirveän katkun ja mestarini viittoi minua seuraamaan. Jatkoimme kävelyä kunnes pääsimme puulle joka kohosi korkeuksiin muiden puiden latvojen yli.
“Suuri vuorivaahtera. Täältä löytyy usein paljon saalista.”, mestarini selitti. Nyökkäsin. Haistoin oravan mutta tiesin että emme olleet harjoittelemassa saalistusta ja ylimääräinen painolasti hidastaisi meitä. Jatkoimme matkaa puulta ja tulimme ison kiviröykkiön luokse.
“Käärmekivet. Täällä on paljon kettuja ja kyitä. Paina hajut mieleen, pahin(hän osoitti ukkospolun yli) on Varjoklaani, toisiksi pahin on kettu ja siedettävin kyy. Haistoin ilmaa ja yökkäsin. Mikään niistä hajuista mitkä haistoin ei ollut siedettävä. Jatkoimme matkaa metsässä kunnes tulimme paikkaan joka oli oudon tuttu.
“Tämä paikka on korkea männyt. Paina haju mieleen se on kaksijalkalasta. Täällä on myös usein kulkukissoja.”, mestarini kertoi.
Haistelin ja tunnistin paika. Tämä oli unen paikka! Tunnistin sen hennosta hajusta joka oli unen kollikissan. Käänsin katseeni puskaan johan olin nähnyt kollin juoksevan pakoon kissoja. Sillä oli pari taipunutta oksaa. Sitten käänsin katseen paikkaan missä olivat olleet kissat varjoissa. Tällä kertaa paikka oli valoisa ja siinä kasvoi alkukevään kasveja. Jatkoimme matkaa kunnes Toivekuiskaus pysäytti minut paikkaan missä haisi oudolta.
“Jokiklaani. Katso noita kiviä. Ne kuuluisivat meille mutta he ovat vallanneet ne.”
Katsoin Toivekuiskauksen osoittamaan paikkaan ja näin isoja auringosta kiiltäviä kiviä. Emme pysähtyneet siihen kauaksi aikaa vaan jatkoimme heti matkaa. Pysähdyimme korkealle puulle missä tuoksui oudolta.
“Tämä on pöllönpuu. Tuo laimeampi tuoksu on pöllön ja vahvempi tuuliklaanin. Ja tuolla on nelipuu.” Toivekuiskaus osoitti aukiota jonka keskellä oli iso kivi ja jota reunustivat neljä majesteettista puuta. Sitten lähdimme takaisin leiriä kohti. Palattuamme vihdoin leiriin käpäläni olivat todella kipeät. Poimin tuoresaaliskasasta hiiren ja menin oppilaitten pesälle. Pesässä oli vain Lumikkotassu.
“Oliko kiva ensimmäinen päivä oppilaana?”, tämä sanoi.
Nyökkäsin
“Jalat ovat vain vähän kipeät kävelemisestä.”
“Meillä kaikilla oli reviiri kierroksen jälkeen.”, hän kehräsi minulle myötätuntoisesti.
“Sinulle on täällä makuusija. Ihan minun vieressä.”, tämä jatkoi.
Nyökkäsin kiitollisena ja kellahdin sammalille. Söin hiiren Lumikkotassun katsellessa ja kävin sitten makaamaan ja nukahdin nopeasti.

Nimi: Usva123

04.04.2020 15:28
Mustatassu, Jokiklaani






“Mustatassu, Haukitassu, Varjotassu!”, koko klaani hoki nimiämme. Nostin pääni korkealle ja nautin oppilaaksi tulemisen tunteesta. Kun huudot olivat loppuneet Mestarini Lampitähti tassutti luokseni ja vilkaisin veljiäni jotka katsoivat minua kateellisena. Minun mestarini oli itse päällikkömme. Myös veljieni mestarit saapuivat paikalle ja mestarini sanoi:
“Menemme veljiesi ja heidän mestareidensa kanssa tutkimaan reviiriä.”
Nyökkäsi innostuneena ja tassutin Lampitähden perässä ulos leiristä ja katsoin ympärilleni. En ollut ikinä mennyt leiristä ulos joten pajujen ja kaislojen ulkopuolella oli paljon nähtävää. Paljon märkää maata joka litisi käpälien alla ja siellä täällä pari puuta. Mestarimme johdatti meidät kivisen polun reunaan jonka lähellä oli kaksijalkojen pesä.
“Tämä on kaksijalkojen polku. Menemme sen yli nyt.” Haukitassun mestari Kalaputous ilmoitti.
Astuin polulle ja sen pinta tuntui karhealta polkuanteroita vasten. Ylitimme polun nopeasti ja tulimme niitylle. Kiersimme niittyä ja osuimme syvän joen viereen. Sen vastakkaiselta puolelta leijui imelää, vähän kanin tuoksuista, oudolta haisevaa ilmaa.
“Tuo tuolla on Tuuliklaani.”, mestarini kertoi.
“Ja näettekö tuon ukkospolun missä kulkee hirviöitä?”, hän jatkoi.
Nyökkäsimme. Meille oli kerrottu isoista hirviöistä ja vaarallisista, kovista poluista millä ne kulkevat.
“Sen takana on Varjoklaani. Ette haista sitä tänne.”
Jatkoimme matkaa ja ylitimme polun uudestaan. Joki kaartui polun toisellekin puolelle ja etsimme siitä kohdan mistä ylittää sen. Uiminen oli jo ennestään tuttua nimittäin leirissä oli pieni lampi missä opettelimme pentuna uimaan. Joessa oli vain vähän kovempi virtaus. Kun olimme ylittäneet joen, nenääni lehahti haju. Se ei vaan ollut samanlainen kuin tuuliklaanin, voisi sanoa että pahempi. Hajussa saattoi erottaa metsän ja mudan tuoksun mutta noiden seassa oli myös oravien ja hiirten hajua sekä jotain mitä en tunnistanut.
“Tämä on Myrskyklaani.”,tuhahti Varjotassun mestari Okahäntä.
Sitten katsoimme jotain isoja kiviä joiden nimet olivat aurinkokivet ja mitkä kuulema Myrskyklaani halusi omakseen. Sitten ylitimme joen samasta paikasta kun tullessa ja suuntasimme kohti leiriä. Kun astuimme leiriin Haukitassu ryntäsi heti tuoresaaliskasalle ja poimi kolme pientä ahventa.
“Kai sinä annat noista meillekkin?” Varjotassu sanoi hilpeästi. Haukitassu näytti siltä että aikoi suodä ahvenet yksin, mutta laski sitten yhden ahvenen jokaisen eteen. Nappasin ahvenen ja tassutin oppilaitten pesälle. Näin sieltä emoni ja isäni jotka vaihtoivat kieliä ja aloin syömään. Varoin evien piikkejä ja ahmin koko kalan ennätys vauhtiin. Ensimmäinen oppilas päivä oli ollut täydellinen. Valitsimme pesän perältä paikat ja käperryin veljieni viereen nukkumaan. Uni tuli heti.

Nimi: Kirsikka YP

03.04.2020 19:35
Uijui miten jäämäet ovat kivojaa <3. Ihana Sinipentu on kuin haluaa auttaa sammalten keräämisessä, kun sehän on se yksi niistä asioista jotka kuuluvat oppilaiden inhokkien listalle  )). Kauheaa kun kaksijalat hyökkää, äää. 17kp! Menenpäs kirjautuu ja lisää kpeet

Nimi: Usva123

03.04.2020 15:57
Sinipentu, Myrskyklaani.

Metsässä oli satanut yllättäen lunta. Minusta se oli hirveän kivaa. Leriin oli tullut jäämäki jossa oli hauska leikkiä. Liuin mäkeä alas ja kiljuin riemusta. Emoni valvoi minua jutellen samalla toisen kunigattaren Otavaloisteen kanssa. Hämärätassu katsoi minua halveksien. Juuri kun olin liukumassa mäkeä klaani vanhimpien pesästä työntyi Myrskymieli.
“Tämä lumi sulaa suoraan sammaleisiini jotka ovat nyt ihan märät. Miksi kukaan oppilas ei ole vaihtanut niitä?”, hän valitti.
“Kaikki oppilaat ovat nyt harjoittelemassa. Minä voin käydä hakemassa.”, sanoi Varjotuli.
“Saanko minä tulla mukaan.”, kysyin vaikka tiesin vastauksen.
“Et varmasti mene Sinipentu! Sinä olet…”, emoni koitti sanoa.
“Minun puolesta voi. Hänellä ei ole pentutarhassa muita pentuja leikkitoverinaan ja mitä enemmän kantajia sitä parempi. Käykö sinulle Varjotuli.”, päälikkömme joka oli ollut syömässä sanoi. Varjotuli nyökkäsi.
“Ei hätää Lumisydän minä pidän hänestä huolen.” Varjotuli lisäsi emoni katsoessa huolestuneesti. Lähdin kävelemään Varjotulen perässä leiristä. Kirin heti edelle ja olin lähdössä epätasaista polkua pitkin metsään.
“Hidasta Sinipentu! Sinä kuljet täsmälleen takanani tai vien sinut heti takaisin leiriin. Voit katsella ympärillesi mutta seuraat minua.”, hän sanoi. Nyökkäsin ja siirryin tämän taakse. Varjotuli johdatti heidät isolle sammaleiselle puulle ja näytti miten sammalta otetaan oikein.
“Näin jätät liat ja piikit ulkopuolelle ja saat palasesta siistimmän.”, tämä selosti. Matkin tämän nopeaa käpälän liikettä ja sain vähitellen siistimpiä palasia.
“Kaksijalkoja!” Varjotuli huudahti yhtäkkiä. Haistoin ilmaa ja erotin jonkun uuden hajun ja oletin sen olevan kaksijalkojen. Kuulin myös outoa jyrinää jonka Varjotuli näytti panneen merkille. Hän nappasi minut suuhunsa ja lähti juoksemaan leiriin jättäen sammaleet maahan lojumaan. Varjotulen hampaa olivat niskassani kiinni kivuliaasti mutta arvasin että puun lähellä olevat kaksijalat olivat jotain hyvin pahoja joten en sanonut mitään. Kun pääsimme leiriin Varjotuli tiputti minut ja huusi:
“Kaksijalkoja jonkin matkan päästä leiristä hirviöitä mukanaan!”
Kuului huolestunutta mutinaa ja Joutsentähti sanoi:
“Varjotuli tule pesääni ja Toivekuiskaus myös.”
Emoni tuli viereeni ja alkoi tuuppimaan minua pentutarhalle. Emoni meni makaamaan sammalille ja menin hänen viereensä.
“Mitä ne hirviöt ovat?”, kysyin.
“Voi kultapieni ne ovat isoja kiiltaviä otuksia joiden käpälien alle kun joudut kuolet heti. Ne kulkevat ukkospoluilla ja niitä ei ole koskaan ennen nähty metsässä.”, emoni kertoi kuulosten huolestuneelta. Hän veti minut vatsansa suojiin ja sanoi:
“Mene nyt nukkumaan.”
Aurinko ei ollut edes laskenut mutta tottelin häntä silti. Nukahdin emoni vatsan suojissa melkein heti ja nukuin levottomasti.


Nimi: Kirsikka YP

01.04.2020 21:50
Ihana tarina, vaikka pari kirjoitusvirhettä sieltä sun täältä löytyy.  Ihanaa kun Sinipentu sai leikkikaverin. Mitähän se uni mahtaa tarkoittaa? Saat 13kp, mutta lisäilen ne myöhemmin. Olisi myös kiva, jos tarinan alussa kerrot, kuka hahmo on kyseessä, sillä esim jos sinulla on useampia hahmoja, haluaisin tietää mielelläni mille hahmolle kpeet on  )))

Nimi: Usva123

01.04.2020 13:05
Tassutin metsässä. Kuulin kamppailun ääniää ja juoksin ääniä kohti. Murahtelu ja turkin repeytymisen ääni kuului koko ajan kovempana. Juoksin puskan läpi ja tupsahdin aukiolle missä haistoin väkevän myrskyklaanin hajun mutta myös jonkun jota en tunnistanut. Käänsin katsettani ja näin siniharmaan kollikissan joka taisteli kahta varjossa olevaa kissaa vastaan. Kolli joka oli yksin haisi erikoiselle ja taas kaksi niistä haisi aivan myrskyklaanille. Oudolta haiseva kolli taisteli hyvin mutta oli silti selvästi alakynnessä. Kolli käänsi yhtäkkiä katseensa minuun ja hätkähdin. Kolli nimittäin näytti anovan apua minulta. Jähmetyin paikalleni ja sitten kollin vastustajista toinen raapaisi kollia ja hän kääntyi ja juoksi aukion poikki metsään ja katosi saniaisiin. Käänsin sitten katseeni varjoissa oleviin kissoihin ja erotin kahdet silmäparit. Yhdet silmät käänsivät katseensa yhtäkkiä häneen.

Heräsin turkki yltäpäältä hiekassa ja huomasin kierineeni sammalilta pentutarhan lattiaan. Nousin ja venyttelin. Haistelin ja huomasin että kukaan ei ollut hereillä. Tassutin ulos pentutarhasta ja kävelin leirin suuaukolle. Istuin ja jäin tuijottamaan metsään. Uni jonka olin nähnyt pyöri päässäni.
“Miksi sinä olet jo nyt hereillä?”,kuulin pehmeän äänen korvassani. Hätkähdin ja käännyin äkisti. Takanani seisoi klaanimme päällikkö Joutsentähti.
“Tykkään aamuista jollain kukaan muu ei ole herännyt. Tykkään olla yksin.”, valehtelin.
“Etkä tykkää, sinun on vain pakko olla yksin.”, tämä sanoi ja katsoi minua lempeästi.
“Miten niin?”,kysyin.
“Sen näkee. Minäkin olin pienenä yksinäinen koska olin melko pieni ikäisekseni. Kukaan ei arvannut että minusta tulisi päällikkö. Sinun ei tarvitse välittää sitä mitä muut sanovat sinusta.”, hän sanoi ja katsoi minua vieläkin lempeästi.
“Selvä…”, sanoin hiukan ujostuneena ja aloin kävelemään lempipaikkaani pentutarhan taakse. Nappasin matkalla sammalpallon ja aloin heittelemään sitä. Heitin ja juoksin sen perässä kunnes yhtäkkiä.
“Saanko tulla mukaan?”, kuulin äänen ja käännähdin. Valkea oppilas nimeltä Lumikkotassu oli tullut taakseni huomaamattani. Nyökkäsin ja kolli haki sammalpallon ja heitti sen. Jatkoimme leikkiä melko kauan kunnes Lumikkotassun mestari huusi tätä. Kolli hymyili minulle ja lähti mestarinsa luokse. Hymyilin itsekseni ja juoksin klaanivanhimpien pesään. Loppupäivän vietin kuuntelemalla klaanivanhimpien tarinointia.

Kun aurinko alkoi laskemaan juoksin iloisena pentutarhaan. Emoni oli siellä ja tarjosi paria pienta palaa riistaa. Söin ne ja kävin nukkumaan. Ensin mietin sitä että minulla oli nyt ystävä ainakin luulin niin ja muistelin aamun leikkejä. Kuitenkin kun olin juuri saamassa unen päästä kiinni mieleeni palasi uni ja unen kolli. Mietin että mitä uni merkiksi vai oliko se vain uni.



\\ Aika tällänen pikku tarina nyt tänään mut joo.

Nimi: Kirsikka

23.02.2020 11:32
16kp! nyt on kyllä pakko kirjautua...

Nimi: Sinna

17.02.2020 14:55
Kielontassu, Tuuliklaani

”Ja nämä ovat siis katajanmarjoja, joita käytetään vatsakipuihin ja levottomaan hengitykseen”, Salvialehti kertoi. En viitsinyt edes vilkaista niitä ”katajanmarjoja”. Tiesin niiden olevan yhtä tylsiä kuin muutkin yrtit.
”Minulla on tylsää”, puhahdin mestarilleni, ennen kuin tuo ehti selostaa yhtään enempää yrteistä. Salvialehti käänsi päätään yllättyneen oloisena ja murahti: ”Voisitko kuunnella? Tämä on tärkeää.”
”Ei ole niin tärkeää, ettenkö saisi puhua!” huudahdin yhä kiihtyvämmällä äänensävyllä. Ei Salvialehti saanut minua määräillä! Salvialehden silmät painuivat viiruiksi, kun hän sihahti: ”Sinä kuuntelet, kun minä puhun, niin minä kuuntelen, kun sinä puhut.”
”Mutta haluan puhua NYT!” karjaisin. Salvialehti näytti äimistyneeltä.
”Hiljaa, Kielontassu!” hän puhahti. ”Voit puhua, kun olen kertonut asiani loppuun. Katajanmarjat siis...”
”RAAH!” ponkaisin Salvialehden päälle silmät viiruina raivosta. Tajuntani liepeillä leijaili punainen utu, joka peitti näkökenttäni kokonaan yrittäessäni kynsiä Salvialehden silmiä. Tuo kiepautti minut tassullaan pois päältään ja painoi minut parantajan pesän hiekkaiseen maahan.
”Mitä IHMETTÄ sinä oikein yrität, Kielontassu?” Salvialehti kivahti. Yritin rimpuilla pois hänen tassunsa alta, mutta hän vain painoi sillä tiukemmin likistäen minut maata vasten.
”Minä tahdon tehdä jotain mielenkiintoisempaa kuin opiskella homeisia yrttejä!” kiljaisin.
”Ei, vaan miksi hyökkäsit kimppuuni?” Salvialehti kysyi tiukasti.
”En minä tiedä!” tunsin, kuinka punertava usva seilasi pois silmieni edestä ja näin jälleen selkeästi. ”Minä vain...” en keksinyt mitään sanottavaa. Miksi olin edes hyökännyt mestarini kimppuun? En vain voinut ajatella järkevästi...
”Nyt me kyllä menemme kysymään emoltasi, mitä sinun kanssasi oikein pitää tehdä”, Salvialehti päätti. Naaras nosti tassunsa pois päältäni, ja kömmin pystyyn. Seurasin mestariani ulos parantajan pesältä soturien pesälle. Jalavahäntä istui sen edessä mulkoillen jotain tuoresaaliskasalta palaavaa kollia. Huomenkynsi, nimi palasi mieleeni. Tarkastelin punaruskeaa kollia hetken Salvialehden kuiskutellessa Jalavahännän kanssa. Tuoko isäni? Huomenkynnellä oli kyllä samanlainen turkki kuin minulla, ja samanlaiset keltaiset silmät kuin Pihlajatassulla. Joten ehkäpä...
”Kielontassu!”
”Öö... Mitä, emo?”
”Olitko sinä hyökännyt Salvialehden kimppuun?” Jalavahännän ääni ei ollut syyttävä, vaan ennemminkin epätoivoinen. Se kaiversi sydämeeni suuremman aukon kuin se, että emo olisi haukkunut minut maan rakoon.
”No... Joo.” Minua hävetti myöntää se, mutta miksi valehdella? Olin muutenkin tarpeeksi pulassa.
”Miksi ihmeessä?” Emon äänensävy kertoi, että hän olisi halunnut olla missä tahansa muualla.
”En... en minä tiedä”, murahdin vastaukseksi. En minä tiennytkään!
”Pyydä anteeksi”, Jalavahäntä käski vielä. Kuulustelu oli selvästi ohi. Käännyin mestariani päin, mutta annoin katseeni harhailla kaikkialla muualla kuin tuon silmissä.
”Anteeksi.”
”Hmph.”
”Oikeasti!” en kestänyt Salvialehden loukkaantunutta ilmettä vaan tömistelin hänen ohitseen tuoresaaliskasalle päin. *Pitäisi mennä tapaamaan Pihlajatassua...*
// Jatkuu...

Nimi: Kirsikka YP

11.02.2020 14:53
27kp! En laskenut nyt tota alkupätkää, kun se oli siinä viimetarinan lopussa  . Odotan innolla Thaleian ja Naakkatassun tulevaisuudesta! Lisään kp:t myöhemmin, en nyt ehdi kirjautumaan. Voit silti kirjoittaa seuraavan luvun ennen sitä

Nimi: Naakkatassu

11.02.2020 13:54
4. luku

“Kerro hänelle. Hän ansaitsee tietää, millainen petturi olet”, Paatsamakukka sähisi ja siirtyi eteeni suojelevasti. Työnsin hyvää tarkoittavan naaraan kuitenkin pois.
“Onko teillä jotakin salattavaa?” kysyin ja vilkuilin vuoroin tunkeilijaan ja vuoroin emooni. Karvani olivat nousseet jos mahdollista niin entistä enemmänkin pystyyn, ja häntäni heilui levottomasti maassa.
Hetken vallitsi hiljaisuus, mutta sitten musta kisssa nosti katseensa maasta, minne se oli valahtanut hetki sitten.
“Naakkatassu, minä olen emosi.”

-x-

Emo? Emo? Mutta Paatsamakukkahan oli emoni, oli aina ollut.
Tajusin kuitenkin, että vaikka Paatsamakukka oli kasvattanut minut, hän ei ollut koskaan ruokkinut minua. Naaraalta oli jo omien pentujensa jäljiltä maidontulo tyrehtynyt, ja vuorotellen imettävät kuningattaret olivat minua ruokkineet.
Olinhan aina myös tiennyt, että musta hieman vanhahko mutta silti niin lempeä sekä samaaan aikaan hurja naaras ei ollut voinut olla emoni. Hän ei vain voinut olla.
Mutta entä tuo kurjan näköinen musta naaras, joka seisoi edessäni? Hänen tuoksunsa olin heti tunnistanut, mutta sitä en halunnut myöntää itselleni vielä.
“Mutta eihän se ole lainkaan mahdollista?” ihmettelin ja siirryin kauemmaksi turkkiini edemmän painautuneesta Paatsamakukasta. En ollut nähnyt naarasta ikinä niin hurjistuneena, en vaikka olinkin ollut aika vaikea pentu ja joutunut usein pulaan seikkaillessani ympäri leiriä. En, vaikka leirin ulkopuolellekin olin pari kertaa eksynyt.
Tiesin kyllä, että se oli mahdollista, mutta olihan tilanne aika erikoinen, kun sinut kasvattanut ja emohahmona toiminut kissa kertoo, että hän ei ole emoni. Tottahan toki minä olen aina tiennyt, ettei Paatsamakukka ole minulle sukua, mutta olen kyllä aina pitänyt naarasta sukulaisena.
Musta naaras painoi päänsä alas. Paatsamakukan musta turkki oli edelleen pystyssä niin kuin minunkin ja naaras sähisi emolleni hurjistuneena ja naurahti lopulta kysymykselleni.
“Voi, rakas Naakkatassu, tietenkin se on mahdollista! Väisty ja anna minun tappaa emosi, joka ei ole ansainnut sinua kunniattomalla käytöksellään”, emohahmoni sähisi, mutten siirtynyt oikean emoni edestä sivuun. En antaisi Paatsamakukan vahingoittaa häntä, vaikken ollutkaan varma, mitä tästä kaikesta ajattelin. Hyökkäämällä emoni kimppuun Paatsamakukka vahingottaisi myös itseään, kun tuntisi myöhemmin syyllisyyttä tapahtuneesta.
Silmäkulmastani näin muutaman kissan lähestyvän meitä. Minulla meni hetki aikaa rekisteröidä näkemäni ja tunnistaa ketkä tulivat, mutta kaukana meitä kohti loikki Kivimyrsky ja Loisteturkki. En ollut koskaan niin iloinen heidän näkemisestään.
“En väisty sivuun, Paatsamakukka. Me viemme emoni leiriin ja annamme Tummatähden päättää siitä, miten emolleni tehdään”, sanoin ja yritin kuulostaa mahdollisimman itsevarmalta, vaikka tällä hetkellä tunsin itseni niin pieneksi ja arvottomaksi.
Emo nyökkäsi minua kohti kiitollisena, mutta en mennyt hänen luokseen. Vaikka olin juuri puolustanut häntä minua kasvattaneelta kissalta, en ollut varma, pidinkö hänestä. Paatsamakukka oli ihan oikeassa siinä asiassa, että tuo naaras oli tehnyt väärin jättäessään minut ja hän hieman inhotti minua.
Loisteturkki ja Kivimyrsky olivat saapuneet meitä lähemmäksi. Suureksi yllätykseksi minulle kumpikin tunnisti emoni, eivätkä sanoneet mitään. Tunsin pientä pettymystä vatsassani, sillä muutaman auringonkierron ajan minun ja Loisteturkin välit ovat olleet läheiset, eikä hän ole silti kertonut tästä minulle.
“Mitä haluat, Thaleia?” Kivimyrsky kysyi. Paatsamakukka oli pakoittanut karvansa laskemaan eikä enään sähissyt ääneen, mutta musta naaras vilkuili emooni. Thaleia? Sekö oli hänen nimensä?
Thaleian silmissä oli helpottunut katse, kun klaanitoverini olivat saapuneet. Hänkin näytti tunnistavan Loisteturkin ja Kivimyrskyn, mutta luultavasti ainakin Loisteturkki oli oppilas kun hän viimeksi vieraili klaanissa.
“Puhua. Haluan puhua, ja pyytää, jos Naakkatassu voisi lähteä mukaani”, Thaleia töksäytti, ja sen sanat tulivat minulle yllätyksenä. En ollut ajatellut edes, mitä emoni täällä teki. Hänen mukaansa en kyllä lähtisi, se nyt ainakin oli varmaa.
Vai oliko? Olihan Thaleia kuitenkin emoni, siitä ei käynyt kiistäminen. Pudistin pienesti päätäni. Nyt en ajattelisi asiaa.
“Viekää minut leiriinne”, emo maukui. Kukaan ei sanonut mitään, mutta Kivimyrsky alkoi johdattaa häntä kohti leiriä. Jäin tarkoituksella jälkeen, sillä halusin nyt rauhassa selvitellä ajatuksiani.
Loisteturkki kuitenkin jättäytyi vierelleni ja alkoi kävellä hiljaa. Naaras toi hieman lohtua tällä hetkellä niin sekalaiseen olotilaani.
“Oletko kunnossa?” hän kuiskasi hiljaa ja nyökäytin päätäni, vaikka en oikeasti ollut. Loisteturkki ei kuitenkaan tainnut tajuta sitä, sillä hän vain jatkoi puhumista.
“Tiedätkös, minä olin oppilaana, kun emosi tuli klaaniin ja jätti sinut”, naaras selitti, mutta kun en kommentoinut mitään, hänkin oli vain hiljaa, mutta painautui lähemmäs turkkiani.

Tuuli uivelsi ja sai karvani lepattamaan. Leirin sisäänkäynti tuntui yhtäkkiä kovin painostavalta, ja päässäni pyörivät monet ajatukset karkaamisesta sankaruuteen. Lopulta sujahdin oksien lomasta takaisin leiriin, minne muut olivat edelläni menneet.
Tummatähti oli kutsunut klaanin koolle ja menin istumaan Loisteturkin viereen. Sivusilmällä näin Persiljaviiksen kiiruhtavan parantajanpesästä turkki melkein kokonaan yrttien peitossa ja silloin tiesin, että vaikka jokin sisälläni muuttuisi Thaleian myötä, Varjoklaani ei muuttuisi. Se olisi aivan yhtä vahva kuin ennekin, metsän hurjin klaani. Muut klaanit kalpenivat rinnallamme, kuten vaikka hiirenaivot myrskyklaanilaiset, jotka aina kuvittelivat olevansa niin jaloja ja oikeudenmukaisia, mutta joiden joukosta puolet oli kotikisuja.
Mutta mikäs minä siihen olin sanomaan, olinhan itsekin vain pahainen oppilaan rääpäle, joka oikeasti oli vain mitätön kulkukissan poika.
Sitten katsahdin taas edelleen niin hurjistuneeseen Paatsamakukkaan, joka näytti kuitenkin hieman enemmän rauhoittuneelta. Muistelin niitä aikoja, kun olin ollut pentu ja naaras oli minun käskenyt näyttää muille pennuille ja oppilaille mistä olin tehty. Muistelin sitä, kun naaras oli lohduttanut minua ensimmäisen metsästyspartion jälkeen, kun en ollut napannut saalista ja sanonut rakastavansa minua.
Ei hän ollut tuollainen, miltä näytti nyt. Hän oli ihana, rakastava Paatsamakukka, ja se että hän oli kasvattanut minut, merkitsisi minulle enemmän kuin mitään. Naaras oli ansainnut ainakin puoli emoutta sietämällä minua ja kepposinia ollessani pentu, ja siitä olin hänelle kiitollinen, miten ikinä tulisi käymään.

// kirjoitin nyt heti perään vielä neljännen luvun, tästä tuli noin puolet pidempi mutta tässäkään ei tapahdu juuri mitään. Ensi luvussa sitten tapahtuu aika paljon ja siitä pitäisi tulla aika pitkä näillä näkymin.

Nimi: Kirsikka YP

10.02.2020 14:32
Ihanan jännä tarina Vision! Saat 19kp:ta tästä tarinasta!

©2020 Forest with cats - suntuubi.com